Kotiinpaluu

Aloin potea huonoa omatuntoa siitä, etten ole tehnyt tänne päivityksiä. En niitä Wien-vuositiivistelmiä, mitä lupailin. En ehkä ole vielä valmis sellaisiin. Valokuvatkin ovat vielä pienoisessa sekasorrossa koneella. Nyt niitä voisi alkaa katsella, arkistoida ja valita mieluisia kehitettäväksi. Nämä ekat viikot, tai tämä kulunut kuukausi, se on ollut pyhitetty kotiinpaluulle. En ole kovinkaan paljon miettinyt Wieniä, aikaani ja elämääni siellä, vaan lähinnä ihmetellyt alkavaa arkeani täällä.

Neljä viikkoa Suomessa ovat menneet nopeasti, on ollut paljon tekemistä: kavereita, kesämökkeilyä, sukulaisia, juhlia ja ihan vaan rentoutumista. Töitäkin olen ehtinyt tehdä. Sain keikkatyön kesäteologina Malmin seurakunnassa. Viikko riparilla oli hyvä kokemus. Muistutus jälleen siitä, mitä varten opiskelen. Huomasin sielläkin, miten paljon olen oppinut Wienissä. En vain teologiaa ja saksaa, vaan olen oppinut olemaan enemmän oma itseni. Ja se jos mikä on tärkeää nuorisotyössä niin kuin toki missä tahansa muussakin ammatissa.

Kotiinpaluu on tuntunut uskomattomana helteisenä kuumuutena. Voiko tällaista ollakaan? Missä on se parissakympissä kieppuva Suomen kesä tihkusateineen? Kotiinpaluu on maistunut jäätelöltä - kuinka salmiakkijäätelö voikaan olla niin hyvää. Kotiinpaluuta ovat ilahduttaneet kaikki rakkaat ihmiset. Oikeastaan vasta nyt tajuan, miten tärkeä pikkusisko on. Paljon minulta puuttuisi, ellei häntä olisi. Ja ystävyyssuhteet tuntuvat vahvemmilta kuin koskaan. Ystävyyskin on niin tärkeä asia, ettei sitä edes viisain sanoin voi riittävästi kuvailla. Kotiinpaluu on tuntunut kipuna mielessä ja sydämessä. Onneksi elämä silti naurattaa enemmän kuin itkettää. Ja lähellähän nuo ovat toisiaan. Itku ja nauru, suru ja rakkaus. Ei kai sitä osaisi toista tuntea ja tietää ellei toista olisi kokenut.

Tunteet ovat avain elämään. Minulla niitä on paljon ja hyvin monenlaisia. Oli ennen lähtöäni Wieniin ja nyt sieltä palattuani myös. Vaihtovuosi on rikastuttanut minua mitä erilaisemmilla kokemuksilla, uusilla hienoilla ihmisillä ja kasvaneella itsetuntemuksella ja -varmuudella. Olisiko sitä voinut enempää toivoakaan? Olen oppinut ennen kaikkea kiitollisuutta - jotain mistä teini-ikäisenä ei tietänyt mitään. Siksi sanonkin, niin kuin olen todennut täällä aiemminkin, että olen onnen tyttö. Minulle on sitä suotu paljon, onnellisia asioita elämän täydeltä.

Jos en ikinä saa aikaiseksi sitä Wien-tiivistelmää, tai mitä ikinä olen ajatellutkaan/ lupaillut tekeväni, niin ehkä tähänkään ei ole huono lopettaa. Tai ainakin lopettaa toistaiseksi, uutta blogia odotellessa. Siksi en nyt muotoile mitään hienoja viimeisiä sanoja tai keksi jotain hyvää lainausta. Sanotaan vain, että minä, Ella, 22v. Wienistä kotikaupunkiinsa palannut teologian opiskelija olen tämän blogin kantamien kokemusten ja tunnelmien takana ja ne säilyvät minussa aina. Nyt elämä vieköön eteenpäin ja tarina jatkukoon. Totisesti.

Wienistä Helsinkiin

Kotona ollaan, Suomessa, Helsingissä, Vuosaaressa. Pakkauksesta valittaminen jäi. Ajattelin, että niin on ehkä parempi, sillä valittamisen määrä olisi ollut suuri. Maksoin ylipainomaksuja paljon. En tiedä, olisiko postittaminen tullut halvemmaksi. Mutta niin kuin isä sanoo, turha sellaista on enää jaakata, mikä on jo menneen talven lumia. Onneksi lennot sujuivat nopeasti ja ongelmitta. Lentokoneen ikkunasta näkyi koko matkan ajan kaunis iltaaurinko.

Mukavan "läksiäislahjan" sain maanantain tenteistäni, jotka menivät paremmin kuin olisin ikinä uskaltanut toivoa. Pentateukin teologiasta erittäin hyvä ja Uuden Testamentin teologiasta hyvä. Tulen oikeasti kaipaamaan suullisia tenttejä. Lisäksi keskiviikkona heittäessäni kämppäni avaimia asuntolan postilaatikkoon siivooja vielä varta vasten keskeytti puhelunsa toivottaakseen juuri minulle "Alles Gute". Toivotin myös hänelle kaikkea hyvää. Siivoojakaksikko oli minulle aina kovin ystävällinen. Siivoustaktiikkassa/-laadussa olisi tosin mielestäni parantamisen varaa (imuri on korvaamaton!!), enkä tule kaipaamaan aamuja, joilloin olisin saanut nukkua pitempään tai minut keskeytettiin aamupalalta viikkosiivouksen vuoksi. Mutta ne ovat pikkujuttuja. Minulla oli kaiken kaikkiaan oikein kiva koti Wienissä, 15. Bezirkissä.

Hyvästeistä riittänee sanottavaksi vain, että ne olivat vaikeita. Pala kurkussa. Kaikki sanatkin tuntuivat riittämättömiltä. Niin ne olivatkin. Onneksi ne eivät olleetkaan siinä tärkeintä.

Tuntuu hyvältä tällä hetkellä, olla kotona. Aamulla oli ihana herätä hengittämään raikasta huoneilmaa. Ja miten ihanaa olikaan nähdä auringossa kylpevä merenranta keittiön ikkunasta. Haarukkamalli metro kulkee leppoisasti yhdeksän minuutin välein ja matkan ajaksi ehtii hyvin istua haaveilemaan. Rastilan ja Kalasataman kohdalla ikkunoiden molemmin puolin näkyy merta. Sitä tiesin Wienissä kaipaavani ja sitä olen kaivannut. Merenläheinen kotikaupunki ja järven rannalla sijaitseva kesämökki saavat minulta tästä lähtien entistä suurempaa arvostusta ja kunnioitusta osakseen.

Mutta mikä on kaikkein parasta kotiinpaluussa? Lämmin halaus unenpöpperöisen siskoni kanssa keskiyön jälkeen kotitalomme edustalla. Aamuinen puhelu äidiltä ja isältä mökiltä. Pitkälle alkuiltaan venynyt brunssi ja hölötystuokio rakkaan ystävän kanssa. Hyvää kotiinpaluuta toivottavat viestit, joita olen saanut jo ennen ja nyt jälkeen paluuni. Tulossa oleva viikonloppu perheeni (luettakoon tähän käsitteeseen kuuluvaksi siskon poikaystävä ja mummit) kanssa mökillä ja seuraavien viikkojen jälleennäkemiset kaikkien elämäni tärkeiden ihmisten kanssa.

Olen onnekas tyttö. Minulla on paljon syitä kiittää. Vaihtovuosi Wienissä on yksi suurimmista kiitosaiheistani. Se antoi niin tavattoman paljon. En osaa sitä tällä hetkellä edes käsittää tai sanoin käsitettävästi muotoilla. Tarvitsen vähän palautumisaikaa ajatuksilleni. Mutta nämä 10 kuukautta Keski-Euroopan sydämessä olivat unohtumattomia ja korvaamattomia. Olen kiitollinen kaikesta kokemastani: ilosta, onnen hetkistä ja naurusta sekä murheista, vaikeuksista ja ikävästä. Uskomatonta, mitä kaikkea 10 kuukauteen mahtuukaan. Hämmentävää, miten nopeasti aika kuluukaan.

Palataan astialle, eli tarkempiin tunnelmiin ja kuulumisiin ja Wien-tiivistyksiin, kunhan palailen pieneltä mökkilomaltani. Juuri nyt keskitän ajatukseni rantasaunaan, talviturkin heittoon ja ikävöimiini isän maailman parhaimpiin kokkauksiin. Olkoon kotiinpaluu nyt juhlaa. Olen tietoinen ja varautunut myös siihen, että jossain vaiheessa tulee toisenlaisiakin fiiliksiä. Mutta se kuuluu elämään. Joku viisas lienee kai sanonut, että tunteiden kirjo tekee elämästä nautinnollisen. Wienissä olen oppinut, tai ehkä lähinnä rohkaistunut siinä, että tunteitaan pitää uskaltaa näyttää ja ilmaista. Se ei ole kliseistä tai paatoksellista. Se on todellista ja aitoa. En tahdo elää himmennetyllä liekillä, vaan täydellä roihulla.

Wien, kaupunki, jolla on aina erityinen paikka sydämessäni. Helsinki, koti, johon oli hyvä palata.