Another year has gone by

Viimeisiä tunteja tätä vuotta viedään. On ollut hyvä vuosi. Erittäin tapahtumarikas sanoisin - tiedän etten saisi, tuohan on svetisismi. Mutta sitä se on kaikin puolin ollut. Tuntuu, että olen todella elänyt tämän vuoden. Olen nimittäin aina ollut haaveiluun taipuvainen. Uppoudun ajatuksiini rakennellen sekä pieniä pilvimajoja että suuria pilvilinnoja. Joskus saattaa siksi mennä ohitse, mitä tapahtuu nyt, in real life. Ei sillä, että pitäisin haaveilijapuoltani asiana, josta olisi hyvä päästä eroon. Unelmia täytyy olla, ne kuuluvat elämään, sellaiset pienet ja suuret. Silloin on jotain, mitä odottaa ja toivoa. Sillä aina on toivoa. Ja se tekee elämästä ihanan ja elämisen arvoisen.

Kuten olen jo aiemmin pohtinut, Wienissä olen oppinut elämään hetkessä, olemaan spontaani. Tästä uudenlaisesta olemisesta olen nauttinut kovasti. On niin paljon tilaisuuksia ja mahdollisuuksia, joihin tarttua. Elämä on yllätyksellistä, eikä sitä tarvitse liikaa suunnitella.

Kuitenkin suunnittelusta puheen ollen, olen pääsemässä voitolle tässä pienessä joululomakriisissäni. Tiedän, että tahdon palata Wieniin ja viettää siellä seuraavat 6 kuukautta, ottaen niistä kaiken mahdollisen irti. Tiedän, että sen jälkeen palaan kotiin, sillä syksyllä minulla on täällä paljon tehtävää. Eikä minun tarvitse unohtaa Wien-aikaa ja palata vanhaan tuttuun Helsinki-muottiin. On ainakin kaksi muutosta, jotka tahdon varmasti tehdä: jatkan nykytanssi-, jazz- ja/tai -balettitunteja (olinpa ajattelematon ja typerä, kun ikinä niistä luovuin) ja pidän yllä saksan kielitaitoani, vaikka osallistumalla Helsingin erasmus-toimintaan.

Tänään vuoteni vaihtuu iltaa istuen muutaman hyvän ystävän kanssa, jotka tunnen jo monen vuoden takaa. Toivon ihmisille maltillisuutta rakettien parissa, että vältyttäisiin turhilta silmävammoilta. Itse vastustan niitä ja mielestäni niitä ei pitäisi kaupunkialueella sallia ammuttavan ollenkaan. Roskaavatkin vielä kamalasti. Rukoilen tämänaamuisen Espoon ampumavälikohtauksen uhrien omaisille jaksamista. Tapahtunut on niin suuri vääryys, eikä kysymykseen miksi, pysty kukaan tyydyttävästi vastaamaan. Syyttely ei vie surua. Siksi toivon, että ihmiset saisivat ensin tarvitsemaansa kriisiapua, ennen kuin media intoutuu mässäilemään traagisilla tarinoilla ja päättäjät puolustelevat ja riitauttavat mielipiteitään aselaista.

Kuvassa olen tyypillisessä wieniläisessä ympäristössä - kahvilassa, edessäni pala Sachertortea ja kupillinen Melangea. Alle viikon päästä jatkuu tarinointi aiheesta Mein Leben in Wien. Nyt kiitän kaikkia elämäni ihmisiä tästä kuluneesta vuodesta, myös ja erityisesti niitä, joita en näe Wien-elämäni aikana. Iloisena ja toiveikkaana astun uuteen vuoteen. Siitä tulee täysi kymppi!

Joulu on meillä

Pian täytyy lähteä junalle, joten tästä ei tule tavanomaista pitkää päivitystä. Isä tosiaan kielsi äitiä lähtemästä autolla ajelemaan Virroille, ajo-olosuhteet ovat kuulemma liian riskialttiit, joten siksi etsin meille eilen junaliput Orivedelle asti, josta isä meidät koukkaa kyytiinsä. Virroilla kun ei juna pysähdy. Ja bussikin jättää 15 kilometrin päähän mökkipaikasta. Olemme keskellä korpea. Siellä on pimeää ja rauhallista. Mieli lepää. Ja joulu voi tulla.

On ihana olla pitkästä aikaa koko perhe koolla. Sellaisia hetkiä osaa arvostaa nyt ihan erilailla kuin silloin kun asuimme kaikki saman katon alla ja näimme toisiamme joka päivä. Ystävien merkitys on myös kirkastunut Wienin matkan aikanani. Jos ei minua mikään muu Helsinkiin toisi, niin perhettäni ja ystäviäni kaipaisin niin, etten voisi olla palaamatta. Onneksi hyvissä perhe- ja ystävyysuhteissa voi luottaa siihen, että ne kestävät ja säilyvät pitkistä välimatkoista huolimatta. Siksi voin huojentunein mielin palata jatkamaan Wien-elämääni vielä puoleksi vuodeksi. Vaikka Wien on kaupungeista rakastettavin ja kotona oleminen tuntuu nyt vähän kummalta, en ikinä unohda niitä hyviä ja ainutlaatuisia ihmisiä ja asioita, joita minulla täällä on. Kotiintulo oli siis paras joululahja, mitä saatoin toivoa.

Aloin neuloa villasukkia. Ne eivät kuitenkaan taida ennättää ihan joululahjaksi. Täytyy sanoa, että vaikka en todellakaan käsityötaitoiseksi itseäni kruunaisi, niin neuleissa kädenjälkeni on tasaista ja virheetöntä. Kun olen mummi, kudon siis paljon villasukkia lapsenlapsille. Lapsiparat, villasukkia tulee sitten lahjaksi joka merkki- ja juhlapäivä, koska mummi ei osaa mitään muuta tehdä. Tai eihän sitä ikinä tiedä, ehkä innostun vanhempana käsitöistä. Muistaakseni olen jopa kutonut pienen ryijyn ja tehnyt ristipistotyönä pöytäliinan ihan vapaaehtoisesti oman mummini avustuksella. Eikä niistä aivan hirveitä tullut. Ryijyn äiti, joka on varsin tarkka sisustuksesta, kelpuutti joksikin aikaa kotimme seinälle. Ryijyn nimi oli "Pohjanmaa". Synnyinseutuni.

Nyt täytyy mennä. Toivon rauhaisaa ja tunnelmallista joulua kaikille. Syödään paljon pipareita. Tschüss.

Something's different, something's changed

Olen kotona. Kotona. Kaikki ympärillä on tuttua ja turvallista. Äidin työhuoneeseen levitetty vuodesohva, jolla nukun, aamukahvi teema-mukeista Aallon tuolilla istuen - asiat ja tavarat paikoilla, joihin ne kuuluvat, tutut kulmat ja reitit, joita kuljen. Vain pieniä muutoksia havaittavissa, kuten se, että käännän avainta lukossa päinvastaiseen suuntaan, matkakorttini sai uuden ilmeen ja metro huristelee Rautatientorin ohitse. Periaatteessa olisi siis helppo kotiinpaluu, sen kuin olisi täällä niin kuin ennen lähtöäänkin, elämisen ja olemisen pitäisi tulla vanhasta muistista. Ja niinhän se tuleekin, toimin ja teen tuttuja juttuja joskus pysähtyen vain ajattelemaan, että ai niin, tätä en olekaan hetkeen kokenut: voidella Vaasan ruispala, asetella päiväpeite sängylle ja lukea suomenkielinen uutinen sanomalehdestä. Olen siis kyllä nyt tässä, Helsinki-elämässäni, mutta samalla ajatukset risteilevät kummallisesti, enkä tahdo saada niitä keskittymään ja rauhoittumaan. On vähän sellainen päälleliimattu olo. Perjantaina Kräsän (Kansan Raamattuseura) opiskelijaillassa ystäväni sanoikin, että outoa, kun oikeasti olen siinä, tuntuu kuin mut olisi leikattu ja liitetty kuvaan. Ja juuri sellainen olo mulla olikin. Olen täällä, mutta en sittenkään ole. En kokonaan. En niin kuin ennen. Jotain on muuttunut.

En nyt varsinaisesti missään kriisissä ole, tai jos olenkin, niin se on ihan okei. Vaikka varmasti kuulostan tosi sekavalta, niin oikeastaan tuntuu, että tämän syksyn aikana olen todella saanut otetta siitä, kuka olen ja mitä tahdon. En lähtenyt matkaan ajatellen, että nyt etsin itseäni ja otan uuden suunnan elämälleni. Sellainen prosessi käynnistyi kuitenkin kuin itsestään, kun jätin kaiken vanhan ja tutun taakseni ja aloitin rakentamaan ihan alusta. Olin yksin, oli tilaa ja aikaa itselle. Ja silloin olen pystynyt olemaan rehellinen, ajattelemaan ja olemaan ajattelematta. Koska en osaa sitä nyt mitenkään sanallisesti ja selkeästi ilmaista, niin sanon vain, että olen löytämässä jotain. Tahdon elämältäni paljon.

Kun Ida oli luonani kyläilemässä, näin Wieniä aivan eri vinkkelistä ja rakastuin siihen jälleen enemmän ja syvemmin. Ymmärsin, miten onnekas olenkaan, että saan asua ja olla siellä. Arkkitehtiopiskelija huomautti, miten Wienissä kauniita ja hienoja vanhoja rakennuksia on joka kadun kulmalla, siinä kun Helsingissä niitä on vain joitakin yksilöitä tavallisen massan seassa. Suurinta osaa niistä rakennuksista, joita Ida tahtoi käydä katsomassa, en joko tiennyt tai sitten en ollut vain pannut merkille (johtuen toki ymmärrettävästi siitä, että suhteeni arkkitehtuuriin on varsin etäinen). Mutta itselleni jäi kaupunkikierroksistamme vahva fiilis siitä, miten paljon Wienissä onkaan mahdollisuuksia. En sano, etteikö niitä olisi Helsingissäkin, mutta Wienissä minä löydän niitä. Olen löytänyt paljon ja löydän koko ajan lisää.

Tiedättekö, Wienissä olen tavoittanut sellaisia "elämä on tässä ja nyt" - hetkiä. Koen niitä siellä yhä useammin.

Toki nautimme Idan kanssa paljon muustakin kuin arkkitehtuurista. Maistelimme Aida-kahviloissa kakkuja, kiertelimme joulumarkkinoilla ja ennätimme hieman shoppailemaankin. Ida avusti löytämään pikkusiskolleni joululahjan ja luulen sen olevan nappiosuma. Maistatin Idalla tietysti paikallisuudet: Schnitzeliä ja Sachertortea. Korkeakulttuuriannos täytettiin Leopoldmuseossa, jonka Munch-näyttelystä olenkin tilittänyt jo kuukausi sitten. Oli myös kivaa, että Ida tapasi Wien-ystäviäni. Ylipäätään se, että kykenin esittelemään Wieniä omasta näkökulmastani ja tarjoamaan ei-turistimaisen (toivottavasti näin :D) visiitin, oli ihan tosi hauskaa. Ja myös tärkeää. Koska arkeni on Wienissä. Siellä on nyt minun paikkani.

Kuvassa olen minä vuosi sitten. Vuoden aikana on tapahtunut paljon. Ei pelkästään tämä vaihtoonlähtö ole ollut suuri muutos, jo kesäteologityö oli aivan uudenlainen kokemus ja viime keväänä aloin ehkä ensimmäistä kertaa saada myös todellista tuntumaa ja otetta opinnoistani. Elämääni on ilmaantunut niin paljon uusia ihmisiä ja asioita. Olen epäilemättä käynyt läpi koko inhimillisen elämän tunneskaalan sen kaikella voimakkuudella ja kirjolla tämän vuoden aikana. Kaikkea en olisi tahtonut kohdalleni, mutta luulen kaiken olevan lopulta vain hyväksi. En voi tietää kaikkea. Luotan Johdatukseen. Ja uskon itseeni. Enemmän kuin ikinä ennen.

http://www.youtube.com/watch?v=yDTICbjVDuI&feature=related

Something's different, something's changed.

Jalat maassa

En tiedä, saisiko tällaista edes kirjoittaa. Rehellisesti totean nyt kuitenkin, että kärsin pienestä kotiinpaluuahdistuksesta. Se äkisti iski torstaina, kun tajusin, että on enää viikko siihen, että tulen kotiin. Seitsemän pientä päivää ja nyt niitä on vielä vähemmän jäljellä. Jospa voisinkin vain selittää ahdistusolotilan sillä, etten ole ostanut yhtäkään joululahjaa vielä ja aikaa ideoimiseen ja shoppailuun ei enää paljoa ole. Mutta kun en ikinä pahemmin joululahjoja ostele, tärkeintä olisi vain löytää pikkusiskolle jotain kivaa. Muuten vanhemmat ovat opettaneet liputtamaan ei-materialistisen joulun puolesta. Joten siis, jollain tapaa mua vähän pelottaa tulla kotiin. En tiedä, miltä se tulee tuntumaan. Hyvältä, ihanalta, onnelliselta? Vai kaipaanko jo pian Wien-elämääni? Mitä jos Helsinki ei enää tunnu miltään? En ikinä ole sitä rakastanut, niin kuin kotikaupunkia rakastetaan. Wienin eläväisyys ja kauneus on valloittanut sydämeni. Ja nyt voin sanoa, että olen tottunut olemaan täällä. Asun täällä, arkeni on täällä, enkä ajattele sitä mitenkään väliaikaisena, vaikka toki se sitä lopulta on. Onneksi vaihtoni jatkuu vielä pitkään joulun jälkeen. En olisi valmis jättämään tätä kaikkea. On niin paljon asioita, joita tahdon vielä kokea. Ja asioita, joita tahdon täällä jatkaa.

Tottakai tulen ilomielin jouluksi kotia, jotta näen kaikki tärkeät ja rakkaat ihmiset, joita on ollut täällä kova ikävä! Nyt odottelen jo innolla huomisaamua, jolloin Ida saapuu vieraakseni. Petasin vierassängyn valmiiksi jo eilen ja tänään olen yrittänyt vähän siivoilla. Vietämme ihanat ja mukavat joulukuiset Wien-päivät ja palaamme sitten yhdessä kotia torstaina. Olen jo miettinyt meille kaikenlaista ohjelmaa ja Ida on ehkä myös selvitellyt mielenkiintoisia käyntikohteita. Kivaa ja ohjelmapitoista tulee siis olemaan, päivittelen tänne sitten myöhemmin, että mitä kaikkea teimmekään.

Ostin maanantaina huulipunan. En varmaan enää uskalla mennä lähi-Bibaani silloin, kun vilkas, hymyileväinen tummatukkainen nainen on siellä töissä. Täytyy yrittää pälyillä ikkunasta. Mun ei siis todellakaan ollut tarkoitus ostaa huulipunaa - enhän sellaista ikinä käytä, mitä joskus tanssiesityksissä on tullut senkin edestä sipaistua huulille sellaisia värejä, että niitä nyt ei ihan arkikäyttöön sallittaisikaan. Mutta kun siinä kassalla olin maksamassa shampootani ja luomuhunajavohveleitani, niin tämä myyjänainen rupesi kovin voivottelemaan kuivia huuliani. Nappasi läheisestä telineestä huulipunan, kehui sen olevan uusinta uutta, ultrakosteuttavaa ja löytyy kaikissa kauniissa talvisissa väreissä. Ja kas, tietysti juuri se, jonka hän sattumalta otti käteensä, olisi kuulemma aivan täydellinen valinta minulle. Hän otti sitten käteni ja testasi huulipunaa siihen ja kyseli minulta, etteikö olekin kaunis sävy. Itse olin hyvin hämmentynyt tästä innokkaasta markkinoinnista ja yritin epäselvästi jotain soperrella vastaukseksi. Nainen piirteli käteeni vielä muutamaa muuta sävyä ja puhua pulputti taukoamatta. Tajusin lopulta, etten yksinkertaisesti selviä tilanteesta kuin ostamalla sen huulipunan. Sanoin siis, että ensimmäinen väri miellytti minua todella ja taidan sittenkin ottaa sen. Nainen kehui ostopäätökseni jälkeen vielä tovin loistavaa valintaani ja oli varma, että sävy sopisi minulle erinomaisesti. Niinpä poistuin Bibasta kassissani huulipuna, jota en todellakaan sieltä lähtenyt ostamaan.

Jos joku ihmettelee, mikä on Biba, niin tässä luetteloa tavaroista, joita sieltä löytyy: kaikenlaiset pesu- ja puhdistusaineet, alusvaatteet, lemmikkieläinten ruuat, vauvanhoitotarvikkeet, terveyselintarvikkeet, kosmetiikka. Mielestäni Bibat ovat hyvin jännittäviä paikkoja. Paikallisten mielestä on ihan loogista, että näitä tuotteita myydään Bibassa, eikä tavallisessa marketissa. Biba on kivan pinkki ja sieltä saa ihania pinkkejä muovikasseja! (muuten yritän muovikassien keräämistä välttää)

En lähtenyt täältä miestä hakemaan - voin tuottaa kaikille uteliaille tässä kohtaa pettymyksen - ja koska en ole sellaista täältä halunnut löytää, en ole sitten löytänytkään. Hyvä näin. Voisin lopettaa aiheesta siis tähän, mutta ehkä sanon vielä muutaman sanan lisää, ihan yleisessä mielessä. Sain kuulla paikalliselta naiselta, että miehet täällä ovat joko machoja tai ujoja. Ei kuulemma ole mitään välimuotoa. Se on hieman harmillista, jos pyrkii välttämään elämässään kaikenlaisia ääripäitä. Sen olen huomannut, että täällä pätee "katsoa saa"-sääntö. Metrolaiturilla seistessä en enää hämmenny siitä, että joku tuntematon mittailee minua päästä varpaisiin. Ei siitä kannata häiriintyä tai edes näyttää, että sen huomaa. Metromatkalla on kaksi vaihtoehtoa: voit tarkkailla kanssamatkustajia tai lukea. Kun tarkkailet kanssamatkustajia, huomaat pian flirttailevasi jonkun tuntemattoman kanssa. Lukeminen on sivistävää ja kielitaitoa kohentavaa ajanvietettä. Suosin jälkimmäistä. Tällä hetkellä luen romaania, joka kertoo 35-vuotiaasta miehestä, joka viimein on päättänyt vakavoitua, jättää poikamieskommuunin ja muuttaa yhteen tyttöystävänsä kanssa. Mutta kaikki ei osoittaudukaan niin yksinkertaiseksi, kuinka ollakaan.

Tiistaina kävimme Sissi-museossa. Sissi oli kaunis ja onneton nainen. Onneton siksi, että häneltä riistettiin vapaus. Hän varmasti rakasti paljon Franz Josefia, mutta heidän loistelias keisarillinen elämänsä oli hänelle kärsimystä. Ei Sissi olisi tahtonut noudattaa tiukkaa hovietikettiä ja seistä puolisonsa rinnalla pitkäveteisissä edustustilaisuuksissa. Hänen olisi kuulunut saada ratsastaa tukka hulmuten Alpeilla. Kun sellainen huoleton vapaus häneltä riistettiin, jäivät jäljelle vain runot ja kauneudenhoito. Asiat, jotka olivat ainoastaan hänen ja ainoita, joita hän pystyi kontrolloimaan. Ei ihme, että hän oli surullinen.

Ja tapahtui niin, että..

Ilmeisesti kuunvaihdos on mulle jonkunlainen taantumapiste. Kauheen vaivalloista aloittaa taas laskemaan päiviä alusta. Aika tylsää, että ikinä ei päästä yli 31:n. Joka tapauksessa, oli varsin vilkas ja kiireinen loppuviikko. Ehkä ohjelmapitoisin tähän astisista. Yritänpä nyt muistella jotain, mitä se piti sisällään.

Perjantaina kävimme luistelemassa Stadtparkin lähellä olevalla tekojääradalla. Täytyi heti facebookissakin hehkuttaa, että pysyin pystyssä. Totta se on, en kaatunut kertaakaan! Pariin otteeseen tasapaino lähti kyllä heittämään taaksepäin ja vatsan pohjassa ehdin jo aavistaa tunteen siitä, että nyt mennään pian peffalleen. Mutta ei, jotenkin onnistuin hetken aikaa epävarmasti edestakaisin vaapattuani asettamaan itseni jälleen balanssiin. Aika huteraa menoa se siis oli aluksi. Ei mistään pitkistä liu'uista ja polvien joustosta tietoakaan. Mutta ehkä siinä muutaman kymmenen kertaa rinkiä kierrettyäni aloin päästä vähän rytmiin. Luisteluliikkeissäni ei tosin ollut havaittavissa suurta vaihtelua, soi musiikkina sitten Madonnaa tai tirolilaista kansanmusiikkia. Dance on the floor but not on the ice.

Lauantaina heräsin viideltä. Siis aamulla. Junamme Linziin lähti Westbahnhofilta ennen seitsemää. Kuuden jälkeen kopistellessani autioita katuja pitkin kämpiltäni rautatieasemaa kohti tavoitin varmaan sellaisen sinisen hetken. Niin kuin niissä Fazerin mainoksissa. Ennen olen saanut niitä vain koti-Suomessa, mutta nyt se tuli täällä, Wienissä, 15. kaupinginosassa. Taivas oli punertava ja ilma kirpeää. Oli hiljaista, mutta sellaisella kaupunkimaisella tavalla, ei siis mitenkään kuollutta. Uneliasta. Jos en olisi tiennyt, mitä kello on, en olisi osannut sanoa, onko ilta vai aamu. Sitten se vain tuli, yksinkertainen ajatus ja olotila, että nyt juuri tässä hetkessä kaikki on niin kuin pitääkin. It's a new dawn, it's a new day, it's a new life for me. And I'm feeling good.

Pääsin kuitenkin myös sinne Linziin asti. Ostettiin halvat ryhmäliput - matkani Linziin ja takaisin kustansi 5,60 euroa. Halpuus kostautui hieman matkan pituudessa. Lipuilla kun sai matkustaa vain paikallisjunissa, ja kun junia sitten vaihdeltiin ja joka asemalla pysähdeltiin, tuli sitä aika monta tuntia junassa päivän aikana istuttua. Enemmän itseasiassa kuin mitä Linzissä ehdittiin viettää. Kuitenkin ihan hyvin tutustuttiin keskusta-alueeseen. Pääkadun, Landstrassen varrella, sijaitsikin oikeastaan kaikki katsomisen arvoinen: joulumarkkinat, Mariendom ja Tonava. Lounastettiin paikallisessa ravintolassa ja söin ensimmäistä kertaa jotain schnitzelin tapaista (jostain syystä en sitä kuitenkaan ihan schintzeliksi vielä laske). Alkukeitossa lillui ilmeisesti maksaknödeleitä, ja kun ne luultavasti maksaa olivat, tuntuu todella omituiselta näin jälkeen päin, että ylistin keiton makua ja hotkaisin tyytyväisesti nautiskellen maksapalleroni. Niin, toisaalta sekin kuulostaa oudolta, että syön onnellisesti ja ongelmitta sellaista, mistä en alkuunkaan ole varma, mitä se on. Mutta oikeesti siihen tottuu täällä! Olen kyllä pitkään miettinyt, että voisi opetella vähän laajemmin ruokasanastoa. Jotenkin se on vain aina jäänyt sitten tekemättä. Ja anyways, hengissä ollaan vieläkin.

Linzistä saavuimme takaisin Wieniin hieman ennen seitsemää. Sitä seurasi pikainen suunnistus kämpille vaatteita vaihtamaan illan Suomi-pirskeitä varten. Pienoinen pelkoni siitä, että kaikki noudattaisivat juhlien tyylikästä pikkumustaa pukukoodia, osoittautui todeksi. Itseltänihän ei löydy moista vaatekaapista. Ei oikein istu tyyliin, enkä ole toistaiseksi joutunut tilaisuuteen, jossa sellaista olisi edellytetty. Valitsin omaksi juhla-asukseni siksi vaatteen, joka sopii niin arkeen kuin juhlaan ja julistaa suomalaisen designin ilosanomaa - marimekon tasaraitapaita. Vaikka se näin suomalaiseen päivään sopikin ja yli kaiken marimekkojani rakastan ja niissä viihdyn, jäin kuitenkin hautomaan jonkunlaisen mustan kotelomekon ostamista. Luulen löytäväni sellaisen omantyyliseni Wienistä. Ehkä yllätän ostamalla myös korkkarit. Vaikka se kuulostaa jo aika vaaralliselta..

Joka tapauksessa, juhlat olivat hienot! Emännät ja isäntä olivat nähneet paljon vaivaa, kaikki oli niin viimeisen päälle mietittyä ja toteutettua: sinivalkoiset kynttilät, kukat ja booli! Ja ihania tarjoiluja: marianneja, itsetehtyjä mokkapaloja ja suomilippuisia coctailtikkuja. Vaikka omia tietysti aina puolustetaan, niin silti uskallan väittää, että järjestelyt ja vieraanvaraisuus olivat parasta tähänastisista pippaloista täällä. Oli hienoa tulla vieraana, mutta silti olla myös osana juhlittavaa teemaa. It was a happy independence day.

Ja juhlinta jatkui tietysti eilen, varsinaisena itsenäisyyspäivänä. Osallistuin Wienin suomalaisen seurakunnan jumalanpalvelukseen iltapäivällä. Eivät olleet kyyneleet kaukana, kun kuulin ja lauloin Suomen maatamme kuvailevia sävelmiä. Ja jo pelkästään se, että sai osallistua liturgiaan suomeksi, lausua uskontunnustuksen ja Isä Meidän omalla äidinkielellään ja laulaa tuttuja virsiä oli niin tärkeää ja koskettavaa, että sitä ei oikeasti voi ymmärtääkään, ellei ole ollut kuukausia poissa kotia ja potee pientä Suomi-kaipuuta. Kaikki kirkossa olleet sen yhteisesti tunsivat ja ymmärsivät. Messun jälkeen järjestettiin itsenäisyyspäivän vastaanotto, jossa pääsi hienosti kallistamaan kuohuviinilasillista ja nauttimaan coctailpaloja. Ja tietysti myös perinteisen suomalaisesti kahvia ja pullaa oli tarjolla. Tutustuin jälleen uusiin mukaviin ihmisiin - tapasinpa kolme teologiakin! Jos katolisesta maasta, jossa on 4 prosentin evankelinen vähemmistö, pienen pienestä suomalaisesta seurakunnasta löytää "kollegan", joka on etunimiltään täydellinen kaimasi, on se vaan aikamoisen ihmeellisen hauska sattuma.

Suomen itsenäisyyttä tuli siis juhlittua ulkomailla enemmän kuin ikinä kotimaassa. Kuulostaa ehkä vähän oudolta, mutta on se silti jollain tapaa loogista. Täällä sitä omaa suomalaista identiteettiä ja kansallista ylpeyttä tahtoo korostaa ja tuoda esiin ihan eri tavalla kuin Suomessa. On se niin, että Suomi on hieno maa. Ei ikinä uskota tai hyväksytä, jos joku väittää muuta! No niin, itsenäisyyspäivän iltani kului kuitenkin seurassa, johon lukeutui lisäkseni vain yksi suomalainen. Vietimme iltaa nimittäin opiskelijaseurakunnassa tapaamamme miehen luona. Hän oli kutsunut meidät Feuerzangenbowle-iltamiin. Ai että mikä se on? No, kun tässä nyt suoraan wikipediasta käännän, niin se on siis sellainen tunnettu punssi-variaatio. Suureen kulhoon kaadettiin muutama litra jotain juomaa, missä oli varmaan punssin lisäksi kaikenlaista muutakin mahdollista. Kulhon asetettiin pidikkeisiin ja sen alle sytytettiin palamaan kynttilöitä. Sen jälkeen kulhon päälle asetettiin ritilä, jonka päälle taas asetettiin sellainen kiinteä sokeritoppa. Ja sitten - voitte kuvitella, että pelästyin siitä mitä seuraavaksi tapahtui - sokeritoppa sytytettiin tuleen! Ja siinä se punssi iloisesti roihusi. Ja kun sekaan kaadettiin aina välilillä lisää alkoholia(?) punssi liekehti oikein kunnilla. Tokalla keittokierroksella kävi vähän huonosti - sokeritoppa nimittäin plompsahti punssikulhoon. Hyvää siitäkin tuli, niin kuin ensimmäisestä satsistakin. Ihan kilpailee glögin kanssa. Ainakin valmistusprosessi oli sata kertaa mielenkiintoisempi!

http://de.wikipedia.org/wiki/Feuerzangenbowle
Siinä on linkkiä aiheeseen. Teksti on tosin saksaksi, mutta kuvista näkyy, että mistä on kyse.

Katsoimme myös elokuvan, joka jollain tapaa liittyi tämän Feuerzangenbowlen valmistukseen. En siitä läheskään kaikkea ymmärtänyt. Se oli aika vanha filmi! Sitten pelasimme kaikkien rakastamaa seurapeliä. Kaikki riparin tai jonkunlaisen kesäleirin käyneet varmaan tietävät ja tuntevat mafioson/kylän. Periaate oli ihan sama: oli ihmissusia, viattomia kansalaisia, näkijä ja noita. Metsästäjä oli mulle uusi henkilö. Ja kyllä sekin oli uutta, että noita sai myös tappaa. Itse olin aina tavallinen kansalainen, mikä on yksinkertaisin ja helpoin rooli. Se oli oikeastaan helpotus, koska peliä käytiin tietenkin saksaksi. Keskityin siis vaan näyttämään ja vaikuttamaan syyttömältä ja viattomalta, koska sitä todella olinkin. Jostain syystä mua silti epäiltiin, en ymmärrä miksi. On se kyllä ihan hauska leikki. Kai siinä on joku juju oltava, kun kolmekymppisetkin siitä tykkää. Vaikka leikki-ikä on koko ikä, niinhän sitä sanotaan (tääkin oli jossain mainoksessa..?)

Ei kamala, nyt lopetan, täähän riistäytyy muuten ihan käsistä. Mieletön asia- ja puhetulva. Joskus sitä vaan tapahtuu ja sattuu enemmän kuin ehtii pureskella. Onneksi nyt on pari vapaapäivää aikaa sulatella - huomenna muistetaan Marian perisynnitöntä sikiämistä ja tästä juhlapyhästä johtuen tänäänkin oli luennot peruttu. Kummaa, mutta mukavaa.