Something's different, something's changed

Olen kotona. Kotona. Kaikki ympärillä on tuttua ja turvallista. Äidin työhuoneeseen levitetty vuodesohva, jolla nukun, aamukahvi teema-mukeista Aallon tuolilla istuen - asiat ja tavarat paikoilla, joihin ne kuuluvat, tutut kulmat ja reitit, joita kuljen. Vain pieniä muutoksia havaittavissa, kuten se, että käännän avainta lukossa päinvastaiseen suuntaan, matkakorttini sai uuden ilmeen ja metro huristelee Rautatientorin ohitse. Periaatteessa olisi siis helppo kotiinpaluu, sen kuin olisi täällä niin kuin ennen lähtöäänkin, elämisen ja olemisen pitäisi tulla vanhasta muistista. Ja niinhän se tuleekin, toimin ja teen tuttuja juttuja joskus pysähtyen vain ajattelemaan, että ai niin, tätä en olekaan hetkeen kokenut: voidella Vaasan ruispala, asetella päiväpeite sängylle ja lukea suomenkielinen uutinen sanomalehdestä. Olen siis kyllä nyt tässä, Helsinki-elämässäni, mutta samalla ajatukset risteilevät kummallisesti, enkä tahdo saada niitä keskittymään ja rauhoittumaan. On vähän sellainen päälleliimattu olo. Perjantaina Kräsän (Kansan Raamattuseura) opiskelijaillassa ystäväni sanoikin, että outoa, kun oikeasti olen siinä, tuntuu kuin mut olisi leikattu ja liitetty kuvaan. Ja juuri sellainen olo mulla olikin. Olen täällä, mutta en sittenkään ole. En kokonaan. En niin kuin ennen. Jotain on muuttunut.

En nyt varsinaisesti missään kriisissä ole, tai jos olenkin, niin se on ihan okei. Vaikka varmasti kuulostan tosi sekavalta, niin oikeastaan tuntuu, että tämän syksyn aikana olen todella saanut otetta siitä, kuka olen ja mitä tahdon. En lähtenyt matkaan ajatellen, että nyt etsin itseäni ja otan uuden suunnan elämälleni. Sellainen prosessi käynnistyi kuitenkin kuin itsestään, kun jätin kaiken vanhan ja tutun taakseni ja aloitin rakentamaan ihan alusta. Olin yksin, oli tilaa ja aikaa itselle. Ja silloin olen pystynyt olemaan rehellinen, ajattelemaan ja olemaan ajattelematta. Koska en osaa sitä nyt mitenkään sanallisesti ja selkeästi ilmaista, niin sanon vain, että olen löytämässä jotain. Tahdon elämältäni paljon.

Kun Ida oli luonani kyläilemässä, näin Wieniä aivan eri vinkkelistä ja rakastuin siihen jälleen enemmän ja syvemmin. Ymmärsin, miten onnekas olenkaan, että saan asua ja olla siellä. Arkkitehtiopiskelija huomautti, miten Wienissä kauniita ja hienoja vanhoja rakennuksia on joka kadun kulmalla, siinä kun Helsingissä niitä on vain joitakin yksilöitä tavallisen massan seassa. Suurinta osaa niistä rakennuksista, joita Ida tahtoi käydä katsomassa, en joko tiennyt tai sitten en ollut vain pannut merkille (johtuen toki ymmärrettävästi siitä, että suhteeni arkkitehtuuriin on varsin etäinen). Mutta itselleni jäi kaupunkikierroksistamme vahva fiilis siitä, miten paljon Wienissä onkaan mahdollisuuksia. En sano, etteikö niitä olisi Helsingissäkin, mutta Wienissä minä löydän niitä. Olen löytänyt paljon ja löydän koko ajan lisää.

Tiedättekö, Wienissä olen tavoittanut sellaisia "elämä on tässä ja nyt" - hetkiä. Koen niitä siellä yhä useammin.

Toki nautimme Idan kanssa paljon muustakin kuin arkkitehtuurista. Maistelimme Aida-kahviloissa kakkuja, kiertelimme joulumarkkinoilla ja ennätimme hieman shoppailemaankin. Ida avusti löytämään pikkusiskolleni joululahjan ja luulen sen olevan nappiosuma. Maistatin Idalla tietysti paikallisuudet: Schnitzeliä ja Sachertortea. Korkeakulttuuriannos täytettiin Leopoldmuseossa, jonka Munch-näyttelystä olenkin tilittänyt jo kuukausi sitten. Oli myös kivaa, että Ida tapasi Wien-ystäviäni. Ylipäätään se, että kykenin esittelemään Wieniä omasta näkökulmastani ja tarjoamaan ei-turistimaisen (toivottavasti näin :D) visiitin, oli ihan tosi hauskaa. Ja myös tärkeää. Koska arkeni on Wienissä. Siellä on nyt minun paikkani.

Kuvassa olen minä vuosi sitten. Vuoden aikana on tapahtunut paljon. Ei pelkästään tämä vaihtoonlähtö ole ollut suuri muutos, jo kesäteologityö oli aivan uudenlainen kokemus ja viime keväänä aloin ehkä ensimmäistä kertaa saada myös todellista tuntumaa ja otetta opinnoistani. Elämääni on ilmaantunut niin paljon uusia ihmisiä ja asioita. Olen epäilemättä käynyt läpi koko inhimillisen elämän tunneskaalan sen kaikella voimakkuudella ja kirjolla tämän vuoden aikana. Kaikkea en olisi tahtonut kohdalleni, mutta luulen kaiken olevan lopulta vain hyväksi. En voi tietää kaikkea. Luotan Johdatukseen. Ja uskon itseeni. Enemmän kuin ikinä ennen.

http://www.youtube.com/watch?v=yDTICbjVDuI&feature=related

Something's different, something's changed.