Kotiinpaluu

Aloin potea huonoa omatuntoa siitä, etten ole tehnyt tänne päivityksiä. En niitä Wien-vuositiivistelmiä, mitä lupailin. En ehkä ole vielä valmis sellaisiin. Valokuvatkin ovat vielä pienoisessa sekasorrossa koneella. Nyt niitä voisi alkaa katsella, arkistoida ja valita mieluisia kehitettäväksi. Nämä ekat viikot, tai tämä kulunut kuukausi, se on ollut pyhitetty kotiinpaluulle. En ole kovinkaan paljon miettinyt Wieniä, aikaani ja elämääni siellä, vaan lähinnä ihmetellyt alkavaa arkeani täällä.

Neljä viikkoa Suomessa ovat menneet nopeasti, on ollut paljon tekemistä: kavereita, kesämökkeilyä, sukulaisia, juhlia ja ihan vaan rentoutumista. Töitäkin olen ehtinyt tehdä. Sain keikkatyön kesäteologina Malmin seurakunnassa. Viikko riparilla oli hyvä kokemus. Muistutus jälleen siitä, mitä varten opiskelen. Huomasin sielläkin, miten paljon olen oppinut Wienissä. En vain teologiaa ja saksaa, vaan olen oppinut olemaan enemmän oma itseni. Ja se jos mikä on tärkeää nuorisotyössä niin kuin toki missä tahansa muussakin ammatissa.

Kotiinpaluu on tuntunut uskomattomana helteisenä kuumuutena. Voiko tällaista ollakaan? Missä on se parissakympissä kieppuva Suomen kesä tihkusateineen? Kotiinpaluu on maistunut jäätelöltä - kuinka salmiakkijäätelö voikaan olla niin hyvää. Kotiinpaluuta ovat ilahduttaneet kaikki rakkaat ihmiset. Oikeastaan vasta nyt tajuan, miten tärkeä pikkusisko on. Paljon minulta puuttuisi, ellei häntä olisi. Ja ystävyyssuhteet tuntuvat vahvemmilta kuin koskaan. Ystävyyskin on niin tärkeä asia, ettei sitä edes viisain sanoin voi riittävästi kuvailla. Kotiinpaluu on tuntunut kipuna mielessä ja sydämessä. Onneksi elämä silti naurattaa enemmän kuin itkettää. Ja lähellähän nuo ovat toisiaan. Itku ja nauru, suru ja rakkaus. Ei kai sitä osaisi toista tuntea ja tietää ellei toista olisi kokenut.

Tunteet ovat avain elämään. Minulla niitä on paljon ja hyvin monenlaisia. Oli ennen lähtöäni Wieniin ja nyt sieltä palattuani myös. Vaihtovuosi on rikastuttanut minua mitä erilaisemmilla kokemuksilla, uusilla hienoilla ihmisillä ja kasvaneella itsetuntemuksella ja -varmuudella. Olisiko sitä voinut enempää toivoakaan? Olen oppinut ennen kaikkea kiitollisuutta - jotain mistä teini-ikäisenä ei tietänyt mitään. Siksi sanonkin, niin kuin olen todennut täällä aiemminkin, että olen onnen tyttö. Minulle on sitä suotu paljon, onnellisia asioita elämän täydeltä.

Jos en ikinä saa aikaiseksi sitä Wien-tiivistelmää, tai mitä ikinä olen ajatellutkaan/ lupaillut tekeväni, niin ehkä tähänkään ei ole huono lopettaa. Tai ainakin lopettaa toistaiseksi, uutta blogia odotellessa. Siksi en nyt muotoile mitään hienoja viimeisiä sanoja tai keksi jotain hyvää lainausta. Sanotaan vain, että minä, Ella, 22v. Wienistä kotikaupunkiinsa palannut teologian opiskelija olen tämän blogin kantamien kokemusten ja tunnelmien takana ja ne säilyvät minussa aina. Nyt elämä vieköön eteenpäin ja tarina jatkukoon. Totisesti.

Wienistä Helsinkiin

Kotona ollaan, Suomessa, Helsingissä, Vuosaaressa. Pakkauksesta valittaminen jäi. Ajattelin, että niin on ehkä parempi, sillä valittamisen määrä olisi ollut suuri. Maksoin ylipainomaksuja paljon. En tiedä, olisiko postittaminen tullut halvemmaksi. Mutta niin kuin isä sanoo, turha sellaista on enää jaakata, mikä on jo menneen talven lumia. Onneksi lennot sujuivat nopeasti ja ongelmitta. Lentokoneen ikkunasta näkyi koko matkan ajan kaunis iltaaurinko.

Mukavan "läksiäislahjan" sain maanantain tenteistäni, jotka menivät paremmin kuin olisin ikinä uskaltanut toivoa. Pentateukin teologiasta erittäin hyvä ja Uuden Testamentin teologiasta hyvä. Tulen oikeasti kaipaamaan suullisia tenttejä. Lisäksi keskiviikkona heittäessäni kämppäni avaimia asuntolan postilaatikkoon siivooja vielä varta vasten keskeytti puhelunsa toivottaakseen juuri minulle "Alles Gute". Toivotin myös hänelle kaikkea hyvää. Siivoojakaksikko oli minulle aina kovin ystävällinen. Siivoustaktiikkassa/-laadussa olisi tosin mielestäni parantamisen varaa (imuri on korvaamaton!!), enkä tule kaipaamaan aamuja, joilloin olisin saanut nukkua pitempään tai minut keskeytettiin aamupalalta viikkosiivouksen vuoksi. Mutta ne ovat pikkujuttuja. Minulla oli kaiken kaikkiaan oikein kiva koti Wienissä, 15. Bezirkissä.

Hyvästeistä riittänee sanottavaksi vain, että ne olivat vaikeita. Pala kurkussa. Kaikki sanatkin tuntuivat riittämättömiltä. Niin ne olivatkin. Onneksi ne eivät olleetkaan siinä tärkeintä.

Tuntuu hyvältä tällä hetkellä, olla kotona. Aamulla oli ihana herätä hengittämään raikasta huoneilmaa. Ja miten ihanaa olikaan nähdä auringossa kylpevä merenranta keittiön ikkunasta. Haarukkamalli metro kulkee leppoisasti yhdeksän minuutin välein ja matkan ajaksi ehtii hyvin istua haaveilemaan. Rastilan ja Kalasataman kohdalla ikkunoiden molemmin puolin näkyy merta. Sitä tiesin Wienissä kaipaavani ja sitä olen kaivannut. Merenläheinen kotikaupunki ja järven rannalla sijaitseva kesämökki saavat minulta tästä lähtien entistä suurempaa arvostusta ja kunnioitusta osakseen.

Mutta mikä on kaikkein parasta kotiinpaluussa? Lämmin halaus unenpöpperöisen siskoni kanssa keskiyön jälkeen kotitalomme edustalla. Aamuinen puhelu äidiltä ja isältä mökiltä. Pitkälle alkuiltaan venynyt brunssi ja hölötystuokio rakkaan ystävän kanssa. Hyvää kotiinpaluuta toivottavat viestit, joita olen saanut jo ennen ja nyt jälkeen paluuni. Tulossa oleva viikonloppu perheeni (luettakoon tähän käsitteeseen kuuluvaksi siskon poikaystävä ja mummit) kanssa mökillä ja seuraavien viikkojen jälleennäkemiset kaikkien elämäni tärkeiden ihmisten kanssa.

Olen onnekas tyttö. Minulla on paljon syitä kiittää. Vaihtovuosi Wienissä on yksi suurimmista kiitosaiheistani. Se antoi niin tavattoman paljon. En osaa sitä tällä hetkellä edes käsittää tai sanoin käsitettävästi muotoilla. Tarvitsen vähän palautumisaikaa ajatuksilleni. Mutta nämä 10 kuukautta Keski-Euroopan sydämessä olivat unohtumattomia ja korvaamattomia. Olen kiitollinen kaikesta kokemastani: ilosta, onnen hetkistä ja naurusta sekä murheista, vaikeuksista ja ikävästä. Uskomatonta, mitä kaikkea 10 kuukauteen mahtuukaan. Hämmentävää, miten nopeasti aika kuluukaan.

Palataan astialle, eli tarkempiin tunnelmiin ja kuulumisiin ja Wien-tiivistyksiin, kunhan palailen pieneltä mökkilomaltani. Juuri nyt keskitän ajatukseni rantasaunaan, talviturkin heittoon ja ikävöimiini isän maailman parhaimpiin kokkauksiin. Olkoon kotiinpaluu nyt juhlaa. Olen tietoinen ja varautunut myös siihen, että jossain vaiheessa tulee toisenlaisiakin fiiliksiä. Mutta se kuuluu elämään. Joku viisas lienee kai sanonut, että tunteiden kirjo tekee elämästä nautinnollisen. Wienissä olen oppinut, tai ehkä lähinnä rohkaistunut siinä, että tunteitaan pitää uskaltaa näyttää ja ilmaista. Se ei ole kliseistä tai paatoksellista. Se on todellista ja aitoa. En tahdo elää himmennetyllä liekillä, vaan täydellä roihulla.

Wien, kaupunki, jolla on aina erityinen paikka sydämessäni. Helsinki, koti, johon oli hyvä palata.

En voisi unohtaa

Näinä viimeisinä päivinä päässäni pyörii joko lukuisia eri ajatuksia tai sitten se ammottaa tyhjyyttään . Tunteet heittelevät ihan laidasta laitaan lyhyellä varoitusajalla. Sen tiedän, että vuorokauden tunnin ovat alkaneet kiihdyttää menoa. Mihin aika katoaa? Pyysin sitä jo viikkoja sitten hidastamaan tahtia, mutta ei se ole kuunnellut. Ei, se tikittää tietoisuuttani ja vaatii ymmärrykseni vahvistusta sille tosiasialle, että kaikki päättyy joskus.

Tänään UT:n teologian luennon päätteeksi professori kyseli, että ketkäs kaikki nyt jäävät ja ketkä lähtevät. (Tiedekunnallani on siis paljon saksalaisia "vaihtareita", harva heistä on täällä minkään varsinaisen ohjelman, kuten Erasmus, puitteissa) Taisivat kaikki ollakin palaamassa Saksanmaahan tämän semesterin päätteeksi. Minun ja Corinnan (joka siis on myös ihan oikea erasmus-vaihtari, vaikka Saksasta onkin) kohdalla proffa vielä erikseen kysyi, että olemmeko täällä vielä ensi lukukauden. Siinä vaiheessa sydämeni vähän muljahti ikävän tuntuisesti, kun totesin: "Nein, ich muss nach Helsinki." Niin, meillä on koto-Suomessa huippuyliopisto ja ihan huippuhyvä teologinen tiedekunta, jossa olen viihtynyt mainiosti. Vaikka olenkin täällä blogissani ja livenä tai miten ikinä teille jopa valittanut tätä wieniläisen vastineen pienoista epäjärjestelmällisyyttä ja -selkeyttä, niin olen silti tiedekuntani puutteista ja poikkeavuuksista huolimatta jotenkin vain alkanut integroitua sinne. Juuri tänään lounastauolla puhuimmekin Corinnan kanssa, että ei olisi ollut mitään vaikeuksia lähteä tiedekunnalta yhden lukukauden jälkeen, mutta nyt tämän kesäsemesterin kuluessa on se alkanut tuntua jo ihan omalta paikalta. Siis mulla tulee tätä kodikuutta ja pienimuotoisuutta ikävä! Ja monia mahtavia proffia - joita meiltä kyllä löytyy Helsingistäkin, myönnetään. Lisäksi en oikein osaa kuvitella, enkä täällä hetkellä edes elävästi muista, miltä tuntuu opiskellä suomeksi. Jotenkin tähän saksaan extravaativuutena on jo tottunut sen verran hyvin, ettei sitä oikeastaan enää edes ajattele sellaisena. Okei, siis enhän toki vieläkään kaikkea mitä luennoilla puhutaan ymmärrä, mutta toisaalta - olenko nyt aina ymmärtänyt Helsingissäkään. Monesti pääsyyllisenä on tuntemattoman sanaston sijaan aivokapasiteetin ylikuormittuneisuus, väsymys, kiinnostuksen puute.. kaikki tutut ilmiöt, jotka jokainen tuntee.

Eilen illalla olin Taivaassa. Tallustimme opiskelijaseurakuntaporukalla kukkulalle, josta avautui huikea näköala Wieniin. Sieltä näki valehtelematta koko kaupungin. Olimme piknikmielessä liikkeellä vasta puoli kahdeksan aikaan illalla, joten saatoimme siinä istuskellessamme seurata, miten pimeys laskeutui hiljaa piirtäen kaupungin silhuetin näkyviin ja kuinka syttyvät kaupunginvalot laajenivat vähitellen kauniiksi valomereksi. Iltataivaalla kellui tasaisesti yksittäisiä valopilkkuja, lentokoneita. Matkalaisia joko uutta määränpäätä tai kotia kohti. Ajattelin, että täsmälleen viikon kuluttua siellä menen minäkin. Mitä luultavimmin viikon kuluttua muistelen, miltä tuntui istua taivaskukkulalla hienojen ja ainutlaatuisten tapaamieni ihmisten kanssa ja hyvästellä kaihoisasti kaupunkia, joka säilyy aina kauniina sydämessäni.

Ohjelmaa riittää viikonlopun illoille. Huomenna menen katolisen korkeakouluseurakunnan viimeiseen Good Connection-tapaamiseen. Olin silloin kuukausi sitten toiseksi viimeisessä, ja he vannottivat minua tulemaan vielä kesäkuussakin. Harmi, että löysin nuo illat vasta näin vaihtovuoteni viime metreillä, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Lauantaina on tiedossa Donauinselfest ja HIM (taisinkin sitä täällä jo hehkuttaa, jeejee :D) ja sunnuntaina on opiskelijaseurakuntani päätösjumalanpalvelus. Hyvästejä siis tiedossa, huokaan syvään. Lisäksi seuraavat kolme päivää pitäisi käyttää jokseenkin tehokkaasti valmistautumalla maanantain suullisiin tentteihini - en usko että tähän tulee pätemään sanonta: kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Täytyy pikemminkin huitoa molemmin käsin ja yrittää hymyllä pyydystää muutama sympatiapiste. Ja sitten pakkaus, ääkkääk, en ole siis moista ehtinyt pahemmin vielä aloitellakaan! Luultavasti sen surkeasta olotilasta tulen valittamaan tänne vielä ensi viikon alussa, vaikka eihän se tietenkään tilannetta mitenkään onnistu parantamaan. Ostin kuitenkin tänään Mannereita tuliaisiksi. Niin, tuliaisten lisääminen ei tosin pakkausproblematiikkaa auta. Ganz im Gegenteil.

Nyt luen vielä avuliaan kanssaopiskelijan luentomuistiinpanot loppuun, syön vähän iltapalaa ja nukun hyvät yöunet. Aamupäivällä käyn palauttamassa kaulimen kaimalleni. Toivon mukaan huomennakin on kaunis ja aurinkoinen ilma, joten voin opiskella puistossa istuskellen. Yritän keskittyä enemmän papereihini kuin koiriin. Lupaan!

intohimoja

Nyt kun tekee täällä kivoja juttuja ja arkisiakin asioita, niin väistämättä ajattelee, että nyt tämä on sitten viimeinen tai ainakin toisiksi viimeinen kerta, kun teen näin. Kotiinpaluuseen on alle kaksi viikkoa. Voisin nimetä jo päivien lukumäärän, mutten tahdo tehdä niin, koska se luku kuulostaa niin pieneltä. Se on pieni. Jospa yrittäisi olla ajattelematta sitä hetken.

Olen yrittänyt tehdä tällä viikolla kivoja Wien-asioita. Tiistaina esimerkiksi luin tenttipapereitani Burggartenissa, joka on yksi lempparipuutarhoistani täällä. Sijaitsee Hofburgin palatsin ja Perhostalon kupeessa. Keskellä puistoa on suuri suihkulähdeallas, johon aina silloin tällöin joku huimapäinen koira pulahtaa uimaan, eikä sitten pääsekään sieltä omin avuin ylös. Onneksi omistaja tai joku muu ystävällismielinen puistohengailija toimii vetoapuna. Muuten Burggartenista löytyy paljon turisteja (ette uskokaan kuinka moneen suomalaiseen turistiin olen tällä viikolla törmännyt) ja äitejä vauvojensa kanssa. Volksgartenissa taas, toisella puolella Hofburgia, viihtyvät ehkä enemmän vanhukset iltapäiväkävelyllään. Sellaista ruusumerta, mikä Volksgartenista löytyy, en muista missään nähneeni. Aurinkoisella ja helteisellä säällä siellä on vain hieman hankala löytää varjoista istuskelupaikkaa.

Turistioppauden lisäksi olen itse alkanut toimia täällä nähtävyytenä. Burggartenista neuvoin kaksi amerkkalaismiestä Leopoldmuseoon. Toinen tahtoi päästä samaan kuvaan kanssani, kun kerroin etten suinkaan ole Austrian vaan from Finland. Toinen pahoitteli, ettei hänen kaverinsa ollut sen paremman näköinen, mutta onneksi "you make the photo look good". Eilen taas juttelin erään amerikkalaisnaisen kanssa Oopperan lippujonossa. Hän kertoi olevansa Iowasta kotoisin ja reissaili nyt kesäkuun ajan ympäri Eurooppaa perheensä kanssa. Suomesta hänellä ei ollut muuta kokemusta kuin koneenvaihto Helsinki-Vantaalla. Hauskaa oli kuitenkin se, miten hän innostui teologian opinnoistani. Kyseli aika vaikeitakin kysymyksiä, joihin englannin taitoni eivät oikein riittäneet. Yritin kuitenkin painottaa, että meillä Suomessa niin kuin täällä Wienissäkin on teologia tiedettä ja siksi se on pätevä oppiaine siinä missä kaikki muutkin. Eksegetiikkaa on aina jännää yrittää selittää. Luemme Raamattua, sitä samaa opusta, jonka sanaa kuullaan jumalanpalveluksissa, ja joka makaa yöpöydällä rukousnauhan vieressä, niitä samoja teemoja, mitä pohditaan uskonnollisesti, keskustelemme yliopistossa tieteellisesti. Näkökulma on eri. Sitä on välillä niin vaikea kertoa ymmärrettävästi. Joskus tuntuu, ettei oikein tajua itsekään. Ja silti en tiedä mitä mitä muutakaan näin paljon tahtoisin tehdä. Nainen kysyi lisäksi, että onko luterilaisuus meillä Suomessa lähellä katolilaisuutta. Mitä luulette? Puoli vuotta sitten, olisin ehkä vastannut heti, että ei, mutta nyt en olekaan niin varma. Kirkkohistorian luennolla professori nimittäin kuvaili suomalaista luterilaisuutta erittäin konservatiiviseksi. Olin aluksi varsin hämmentynyt, en ollut ikinä tullut ajatelleeksi, että keskieurooppalaisten protestanttien silmissä olemme konservatiivisia. Paljon riippuu siis näkökulmasta. Jotain sellaista yritin naisellekin selittää.

Eilen olin siis oopperassa viimeistä kertaa Wienissä. (Sori, taas vajoan tähän.) Ja oli ehkä hienoin baletti täällä ollessani! Eräät kaverini kävivät nimittäin katsomassa Mayerlingin jo syyskuussa. He sanoivat, että se oli runsaan henkilömääränsä ja vaikean juonensa takia hieman kummallinen ja ehkä jopa pitkäveteinen. Mutta ei ollenkaan niin minusta! Toki, osa henkilöhahmoista ja tapahtumakäänteistä eivät aina sytyttäneet lamppua pääkopassa, mutta ei se ollut niin tärkeää. Mahtavinta oli se tunnelma, niin kuin ranskalainen oopperaystäväni ilmaisi - se intensiivisyys läpi koko esityksen. Tanssi, soolot ja etenkin duetot olivat voimakkaan intohimoisia ja aistillisia. Näin jälleen sarjan niin tavattoman upeita nostoja, etten voinut kuin ihmetellä ja toivoa, että voisi olla itsekin tuolla heiteltävänä. En niinkään siksi, että tahtoisin esiintyä priimaballerinana tuhatpäisen yleisön edessä, vaan muistan vain, miten mieletön se tunne on, kun lentää, eikä ole hetkeen missään kiinni. Se pieni nipistävä jännitys vatsan pohjassa, adrenaliini, joka virtaa suonissa ja tietoisuus kehon jokaisesta jäsenestä - that's simply amazing.

Tanssista päästäänkin sujuvasti jalkapalloon. Tai ei ehkä, mutta luulen, että tuostakin lajista on täällä muutama sana vaihdettava. Sitä on nyt nimittäin kaikkialla. Eihän meillä Suomessa kukaan MM-pelien takia hullaannu mitä jalkapalloon tulee, jääkiekon ollessa kyseessä sen sijaan on tiettyä urheiluhulluutta havaittavissa. Mutta täällä siis. Itävalta ei todellakaan pelaa huippuhyvin, mutta ilmaisesti kannatus menee sitten Saksalle tai muille naapurimaille. Mensaan on kisojen ajaksi viritetty suuri telkkari, josta voi lounaalla seurata peliä. Meksikolainen lounasseurani selitti reilun tunnin ajan innostuneesti eri joukkueista ja niiden mahdollisuuksista, säännöistä (eipä kyllä niistä mitään jäänyt mieleen) ja pelin kulusta. Ruokalan salissa istui lisäkseni vain yksi naispuolinen katselija, mikä oli ehkä vähän huvittavaa. Jalkapallohan siis ei voisi vähempää kiinnostaa, mutta kummasti kuitenkin pönötin siinä penkissä reilun tunnin ja intouduin kommentoimaan erään pelaajan kaatumista, joka mielestäni oli selvästi filmaamista. Torstaina taas UT:n luennolla kerääntyivät kaikki, professori etunenässä, katsomaan erään opiskelijakollegan läppäriltä parhaillaan menossa olevaa peliä. Kun illalla lähetin viestiä kreikkalaiselle tuttavalleni ja tiedustelin hänen iltasuunnitelmistaan, arvaatte varmaan, mihin puuhaan hänen iltansa oli varattu. Ymmärrän, ja tahdonkin ymmärtää toisaalta tätä jalkapallohuumaa paremmin kuin jääkiekkoilua, mikä mielestäni on pelkkää väkivaltaa. Pallonpotkijoilla on sentään yleensä hampaat tallella.

Nyt on ehkä pakko alkaa lukea. Keskiviikkona tentti ja viikon päästä maanantaina kaksi. Plääh. Tosi mielenkiintoisia kursseja, mutta lukumotivaationi on silti aika matalalla. Kyllä se tästä, pitää vain aloittaa. Ensin vähän ylösnousemusta, sitten Pentateukin storylineä.

Eisgekühlt, bitte!

Bussipysäkillä Devinissä. Pidän tästä kuvasta aivan valtavasti! Hauskinta on, että kenkäni jäivät vahingossa kuvaan, joten olen siinä myös tavallaan itse.

Täällä on Kuuma! Siis oikeasti. Mielettömän hiostuttavan läkähdyttävän lämmintä. Ihoni on joka puolelta sellainen nahkean tahmainen ja tuoksuu aurinkovoiteen ja katupölyn sekoitukselta. Ei ehkä viehättävintä, mutta toisaalta, en usko, että kukaan kovin freessinä tässä ilmastossa pysyy. Olimme tänään päiväreissulla Bratislavassa ja eräs kaupungin lämpömittareista julisti jopa +36 asteen helteistä sanomaa. Kaupunkikierros sujuikin ymmärrettävästi varjoisia katuja kulkien. Kiviset ja marmoriset muurit oikein hohkasivat lämpöä - melkein kuin olisi laittanut käden kuumalle levylle. Ja katukivetyksen polttavuuden lähes tunsi kengän pohjan lävitse. En muista milloin viimeksi olisin oleskellut tällaisissa astelukemissa. Mutta tähän suuntaan lämpötila on täällä kehittynyt koko viikon ajan. Kai se, ehkä toivottavastikin, jossain vaiheessa taas hieman laskee. On se vaan niin, että vaaleahipiäiselle suomalaistytölle tämä on hieman tuskastuttavaa. En tosin tahdo valittaakaan, harvemminhan tällaiseen säätilaan tulee törmättyä. Saa käyttää ihania kepeitä kesämekkoja!

Bratislava ei ollut mainittavasti muuttunut lokakuisen visiittini jäljiltä. Toki kesä toi tästäkin kaupungista parhaimmat ja kauneimmat puolet näkyviin. Erityisen mukavaa oli käydä katsomassa Devinschlossia, joka sijaitsee hieman kaupungin keskustan ulkopuolella. Suurenmoista linnaa sieltä ei siis löytynyt, mutta hienot ja kunnioitettavat rauniot kukkulalla Tonavan varrella kylläkin. Raunioille oli päätynyt turistien lisäksi myös hääpari kuvaajansa kanssa. He olivat ensimmäinen kolmesta hääparista, jotka bongasimme reissullamme. Kesälauantait taitavat olla jokapuolella suosituin hääajankohta. Ja on siinä varmasti oma taikansa mennä naimisiin vanhahtavassa ja historiallisessa ympäristössä. Bratislavan vanha kaupunki on sympaattinen, persoonallisella tavalla kaunis ja arvokkaasti ränsistynyt. Siinä näkyy elämisen merkkejä, sen iloa ja loisteliaisuutta, mutta myös surua ja särkyjä.


Raunioilla salakuvasin hääparia. Vaikka välillä mietin, etten ole mikään häähössöttäjätyyppi, niin ehkä sitten kuitenkin joskus kun sen aika tulee..

Mitäs muuta tänne. Selvisin ihan hyvin tuosta etukäteen stressaamastani kaksiviikkoisesta. Nyt on kaikki kirjalliset työt tehty lukuunottamatta sitä acculturation of migrants-kurssin esseetä, jonka kirjoittelen sitten kotona heinä-elokuun aikana. Uskonnonpsykologian essee on palautettu ja esitelmä pidetty ja molemmista sain kehuja opiskelukavereiltani, mistä tuli kyllä ihan tosi tosi hyvä mieli. Vastakohdaksi voin mainita ei-niin-mukavan eksegeettisen harjoituskurssini vetäjän, joka viime kerralla nauroi mulle, kun käänsin erään lauseen Johanneksen evankeliumista vähän kummallisesti. Myönnän, että käännöksessäni oli toki parantelemisen varaa, mutta lauserakenne oli myös varsin hankala loogisesti käännettäväksi jo omalle äidinkielellenikin, saati sitten saksaksi. Ehkä eniten harmitti (lievä ilmaisu), että en saanutkaan pitää suullista esitelmääni, jota olin valmistellut edellisyönä puoli kolmeen asti. Tunti lopetettiin sillä kertaa aikaisemmin jonkun paneelikeskustelun takia, jota hän halusi mennä kuulemaan ja niinpä referaattini siirtyi pidettäväksi ensi kerralle. "Ettehän Te vain pahastu?" No, mitäpä sitä enää harmittelemaan. Johan se ensi maanantai onkin ylihuomenna.

Ja niin! Iida ja Antti poikkesivat siis reilillään Wieniin pariksi päiväksi. Teologitoverien kanssa ehdimme kierrellä mukavasti kaupungilla ja syödä hyvin. Mulle on vakiintunut tänne muutamia paikkoja, joihin olen vienyt vieraitani aina vierastyypistä riippuen. Iidan ja Antin kanssa käytiin Einsteinissa, joka on perinteistä itävaltalaista sapuskaa tarjoava oluttupa, joskaan ei ehkä täysin perinteiseen tyyliin sisustettu. Paikasta löytyy mm. bookcrossingpiste. Mutta ihan hauska ja rento paikka, ruoka on hyvää ja juomapuoli riittävän edullista ja monipuolista. Weltcafesta olen täällä varmaan jo muutamaan kertaan ylistävin sanoin maininnutkin. Iidan ja Antin kanssa kokeilimme aamiaisvalikoimaa. Indonesialainen aamiainen jogurttihedelmämysleineen ja hedelmillä täytettyinä ohukaisineen maittoi minulle erittäin hyvin, aivan kuin turkkilainen aamiainen falafeleineen, jota kokeilin iltapalana Maisken ja Annan kanssa samaisessa paikassa. Kunpa tuon kahvilan saisi Helsinkiin.. Lisäksi pakistanilaisen pay-as-you-wish-mestan olen löytänyt keväällä uudelleen talvisen tauon jälkeen. Buffetpöytä pysyy päivästä toiseen aika samanlaisena, joten useampana päivänä viikossa sinne ei ehkä tulisi mentyä. Mutta pidän paikan erikoislaatuisuudesta ja ilmapiiristä. Ja onhan edullisuus toki plussaa. Löytyyhän noita mielekkäitä ravintoloita ja kahviloita vielä pitkä liuta. Yksin omista ruokakokemuksista täällä saisi jo jonkunlaisen minioppaan kirjoitettua.

Was noch? Vilma sai valkolakin! Onnea kauniille siskolleni, hienosti suoriuduttu! Hieman ja vähän enemmänkin pukkasi koti-ikävää viikko sitten lauantaina, kun kuulin Vilman iloisen ja innokkaan äänen puhelimessa selostavan Itkosen autokoulun hänelle sponsaamasta stipendistä ja juhlapäivän iltasuunnitelmista. Skypessä vilkuttelivat iltapäivällä onnellisina ja ylpeinä molemmat mummini ja vanhempani. Ehkä tämän pienen koti-ikävän impulssin saattelemana sain toissa päivänä vihdoin tehtyä kaksi asiaa, joita olen jahkaillut ehkä vähän liiankin pitkään. Sovin nimittäin suullisten tenttieni päivämäärät, ja koska sain ne sovitettua kesäkuun loppuun, varasin lennon kotiin 30.6. Silloin menee kämppä alta, luennot ja tentit ovat ohitse ja vaihtoaikani loppuu virallisesti tuohon päivään - kaikki järkisyyt siis palata kotiin. Ja toki on niitä tunnesyitä, paljon. Ne ennen kaikkea. 10 kuukautta Wienissä ovat olleet yksi hienoimmista ja ihanimmista lahjoista, joita olen elämääni saanut. Mutta tulen kotiin. Olen kiitollinen molemmista.

Vielä tärkeä huomautus: kuulemani mukaan HIM esiintyy Donauinselfestillä. Jee (: Onhan sitä nyt mentävä katsomaan, kun Kallion poika laulaa!

Hei aika, voisitko odottaa minua hetken?

En enää pysy perässä, kun se juoksee niin nopeasti edelläni. Huomaan jälleen, miten päivä kääntyy iltaan ja esseetä olisi monen monta riviä kirjoitettavana. Onneksi on vielä huominen aikaa. Vaikka se lyhyt onkin.

Tällä hetkellä fiilikset ovat hyvin ristiriitaiset. Päivä on ollut osittain tosi kurja. Viileää ja sateista, niin se vaikuttaa tuntemuksiin. Toisaalta tänään eräs opiskelutoveri oli minulle erityisen ystävällinen. Hyvään mieleen ei sinällään tarvita suuria. Lisäksi juoruilimme hieman (emme liian pahasti) kurssinvetäjästämme. Mitäs onkaan syytänyt meille niin suuren työtaakan. Vähemmästäkin tuskastuttaa.

Poden pientä haikeaa ikävää. Lauantaina vietetään Vilman lakkiaisia, enkä pääse paikalle. Liikaa opiskelujuttuja, silloin pitäisi valmistella presentaatiota Jeesuksesta paimenena ja lääkärinä. Onneksi se on kuitenkin mielenkiintoinen teema. Ja tapaan tällä viikolla myös kaksi Euroopan matkaajaa. Toivottavasti Wien näyttää Iidalle ja Antille kesäisen aurinkoiset kasvonsa.

Huomenna vaihtuu kesäkuuksi. Viimeinen kuukauteni Wienissä. Kohta saan alkaa laskea päiviä. Se tuntuu uskomattomalta monien kuukausien ja useiden viikkojen jälkeen. En osaa hyvästellä. Osa minusta tahtoisi jäädä. Osa minusta tahtoo jo palata. Molemmissa on onnellisia ja vaikeita puolia. Sellainenhan se elämä on.

Kiitän Maiskea ja Annaa vierailusta. Oli oikein rattoisaa ja riemukasta. Hyviä juttutuokioita ja joskus vähän päättömiäkin. Vähän? Mutta niitä uskaltaa arastelematta kertoa sellaisille, jotka on tuntenut pitkän aikaa. Sitä aikaa on turha alkaa mitata.

Blogi elää ainakin kuukauden. Ja mitä luultavimmin kirjoitan vielä heinäkuulla tunnelmiani Suomeen jälleensopeutumisesta. Ehkä jonkunlaisen tiivistelmän & "matkaoppaan" tapaisen Wien-ajastani voisin myös kesälomalla laatia. Jotkut ovat lisäksi kyselleet jatkanko blogittamista vaihtoaikani jälkeenkin. Voi olla. Mietitään sitäkin sitten ajallansa.

Siispä heihei toukokuu.

Bring back the sun

Moi. Viikko on kulunut nopeasti, taas kerran. Joskus pienenä sitä ajatteli, että joku 45 minuuttia on ihan ka-ma-lan pitkä aika - ainakin jos piti autossa istua. Nyt vanhempana sitä nauttii monituntisista bussi- ja junamatkoista, joiden aikana ehtii pyöritellä ajatuksia suuntaan ja toiseen tai sitten vain olla ajattelematta mitään ja ottaa torkut. Nukkuminen, miten ihana asia se onkaan. Lauantaina nukuin yhteentoista asti, mikä ei todellakaan ole mun tapaistani, mutta olin niin poikki intensiivisen opiskeluviikkoni jäljiltä. Pidin kyllä kovasti Acculturation of the migrants-kurssistani ja tuollainen blokkikurssi oli sille sopiva formaatti. Kaiken lisäksi olen ihan tyytyväinen, että kurssin lopputyön saan työstää kesällä kaikessa rauhassa sitten, kun olen saanut muut opiskeluhommat pois alta. Kuitenkaan aikomukseni ei ole lykätä sitä sinne lokakuun loppuun, joilloin deadline vasta olisi. Viimeistään elokuun alussa lähetän postia Krakovaan, jotta saan arvosanani esiteltäväksi syyskuussa opintojen alkaessa Helsingin päässä.

Kulunut viikko on ollut varsinaista kuka olen, mistä tulen ja minne olen menossa - kysymysten kanssa palloilua. Seminaarissa sai riittämiin kertoa Suomesta ja suomalaisuudesta. Minäkin, historiasta ja sota-ajasta varsin tietämätön, mainitsin talvisodan kurssilla pariinkin otteeseen. Eräs amerikkalainen tyttö kurssilla sanoikin osuvasti, että ei hän kotona mitenkään painota ja pohdi amerikkalaisuuttaan, mutta ulkomailla on siitä hyvin tietoinen ja tekee sen kyllä selväksi. Niin taitaa olla oma laitanikin. Olen ylpeä suomalaisuudestani ja kotimaastani. Minusta on oikeasti hienoa kertoa olevani Suomesta ja tunnen oloni imarrelluksi, kun ihmiset uteliaina ja kiinnostuneina kyselevät Suomesta. On kiva olla vähän erilainen ja erikoinen, taidan sen olla jo muutamaan kertaan täällä maininnutkin.

Mutta se, minne olen menossa, ei olekaan niin yksioikoinen juttu. Ei sillä, eihän sitä kukaan ikinä varmana tulevaisuudestaan tiedä, vaikka olisikin miten hienoja ja hyvin pähkäiltyjä suunnitelmia - Herran haltuun lopulta kaikki. Mutta niin vain aivoni alkoivat raksuttaa ja vatsan pohjassa poltella, kun seminaarini professori kertoi opintomahdollisuuksista kotiyliopistossaan Krakovassa. Jos innostuisi uskonnonpsykologiasta tosissaan, niin se olisi oikein varteenotettava opinahjo. En tiedä innostuisinko, mutta tuo kuulosti hienolta ja mielenkiintoiselta mahdollisuudelta. Ja sitten toisaalta taas monet kysyvät täällä, että nytkö jo lähden ja enkö tahtoisi olla pidempään ja onko vaihtoaikaa mahdollista jatkaa. Kaikki oikeastaan olettavat, että tahtoisin jäädä pidemmäksi aikaa. Ehkä se siis näkyy päältä päin, että viihdyn hyvin. Kuitenkin, tiedän varmasti, että oikea liike on seuraavaksi Helsinkiin kandiksi valmistumaan. Mutta tuntuu myös siltä, ettei tämä ulkomailla seikkaileminen/eläminen/opiskeleminen voinut olla tässä. Restless thoughts, ei niistä sen enempää tältä erää. Sanon vain, että se polte, mikä sai mut Wieniin lähtemään, ei ole sammunut, vaan liekki elää ja loistaa kirkkaana.

Perjantaina tein kuulemma jotain rohkeaa, tai niin mulle todettiin, kun menin katolisen korkeakouluseurakunnan opiskelijailtaan. Tapasin noin kuukausi takaperin yliopiston edessä kaksi mukavaa opiskelijaa, jotka jakoivat esitteitä ja kutsuivat iltoihin. Jäivät oikein vielä hetkeksi juttelemaan ja olivat oikein kiinnostuneita Suomesta :D, teologian opinnoistani ja protestanttisuudestani. Siispä, kun perjantaina sattumalta löysin laukusta esitteen ja huomasin sen perjantain aiheen olevan minulle aivan tuntematon, mutta sitäkin kiehtovampi, Marian merkitys hengellisessä elämässä, päätin marssia paikalle ja katsoa mitä tuleman pitää. Ilta oli oikein positiivinen yllätys. Ensin laulettiin kitaroiden ja syntikan säestyksellä. Tunsinkin jopa osan biiseistä. Sen jälkeen eräs tyttö piti alustuksen päivän aiheesta, jonka pohjalta ihmiset sitten yrittivät keskustella omista kokemuksistaan. Lopulta paikalla ollut pappi koosti kaiken yhteen ja sanoi muutaman viisaan ja kauniin sanan kirkkoisiä lainaten. Ilta loppui yhteiseen ateriaan, jonka aikana moni tuli esittelemään itsensä ja vaihtamaan muutaman sanan kanssani. Kaikki olivat niin kivoja ja avoimia! Katolinen korkeakouluseurakunta saa multa ainakin korkean pisteluokituksen. Vaikka en nyt mitään takinkäännöstä ja leirinvaihdosta ole suunnittelemassa, niin sanotaanko, että EHG:lla voisi olla katoliselta kollegeltaan jotain opittavaa. EHG:ssa on paljon hyvää ja olen lähtenyt sieltä monesti iloisin mielin kotiin, mutta hengellisen elämän ravitseminen on sieltä suunnalta jäänyt vähäiseksi. No, aina ei voi samalla kertaa saada kaikkea, vaan täytyy syödä usemmasta pöydästä.

Nyt juhlitaan helluntaita toista päivää. Ihana aurinko ja kesäilma palasivat ylistämään tätä juhlaa. Eilen istuskelin porottavassa auringonpaisteessa perinteisillä kirkkokahveilla suomalaisen ja ruotsalaisen seurakunnan yhteisjumalanpalveluksen jälkeen. Sopi oikeastaan hauskasti helluntain teemaan tuo kaksikielisyys. Ja oikeastaan kolmikielisyys, sillä vaihdoinpa messun jälkeen muutaman sanan saksaksi erään paikallisen teologikollegan kanssa. Onneksi ei ruotsia sentään tarvinnut puhua. Hyvin kyllä ymmärsin kaiken, mitä messussa ruotsiksi luettiin ja laulettiin, mutta jos nyt avaisin suuni ja yrittäisin sanoa jotain ruotsiksi, niin sieltä tulisi ulos vain saksankielisiä sanoja ja ilmauksia. Jotenkin ne ovat liian lähellä toisiaan ja sekoittuvat tässä tilanteessa auttamattomasti.

Ajattelin pian lähteä tuttuun tapaan puistoon ja lukea siellä seminaariopukseni loppuun. Illalla on ehdottomasti aloitettava nakutella työtä koneelle, muuten tulee paniikki, että aika loppuu kesken. Onneksi huominen on vielä yliopistolaisille luentovapaata aikaa - mullahan ei ikinä tiistaisin tosin olekaan luentoja - ja voin sen myös käyttää ahkerasti ja tehokkaasti, ainakin kovasti yritän ja toivon niin. Keskiviikkoaamuna haen sitten jälleen vieraita lentokentältä, tällä kertaan willkommen Maiske & Anna. Iltapäivä ja ilta mulla vierähtää keskiviikkona tiedekunnalla, joten he toivottavasti selviävät keskikaupunkiin tutustumisesta omin neuvoin ja matkaoppaan ja turistikartan taustatuella. Loppuviikon ohjelmani lienee siis kiireinen ja vilkas, mutta sitäkin mukavampi (: Olen oikeasti tosi otettu, että niin moni on tullut tänne käymään. Mun ei ole tarvinnut pahemmin potea koti-ikävää, kun olen saanut tärkeitä ihmisiä kotipuolesta visiitille tänne. Vielen Dank!