En voisi unohtaa

Näinä viimeisinä päivinä päässäni pyörii joko lukuisia eri ajatuksia tai sitten se ammottaa tyhjyyttään . Tunteet heittelevät ihan laidasta laitaan lyhyellä varoitusajalla. Sen tiedän, että vuorokauden tunnin ovat alkaneet kiihdyttää menoa. Mihin aika katoaa? Pyysin sitä jo viikkoja sitten hidastamaan tahtia, mutta ei se ole kuunnellut. Ei, se tikittää tietoisuuttani ja vaatii ymmärrykseni vahvistusta sille tosiasialle, että kaikki päättyy joskus.

Tänään UT:n teologian luennon päätteeksi professori kyseli, että ketkäs kaikki nyt jäävät ja ketkä lähtevät. (Tiedekunnallani on siis paljon saksalaisia "vaihtareita", harva heistä on täällä minkään varsinaisen ohjelman, kuten Erasmus, puitteissa) Taisivat kaikki ollakin palaamassa Saksanmaahan tämän semesterin päätteeksi. Minun ja Corinnan (joka siis on myös ihan oikea erasmus-vaihtari, vaikka Saksasta onkin) kohdalla proffa vielä erikseen kysyi, että olemmeko täällä vielä ensi lukukauden. Siinä vaiheessa sydämeni vähän muljahti ikävän tuntuisesti, kun totesin: "Nein, ich muss nach Helsinki." Niin, meillä on koto-Suomessa huippuyliopisto ja ihan huippuhyvä teologinen tiedekunta, jossa olen viihtynyt mainiosti. Vaikka olenkin täällä blogissani ja livenä tai miten ikinä teille jopa valittanut tätä wieniläisen vastineen pienoista epäjärjestelmällisyyttä ja -selkeyttä, niin olen silti tiedekuntani puutteista ja poikkeavuuksista huolimatta jotenkin vain alkanut integroitua sinne. Juuri tänään lounastauolla puhuimmekin Corinnan kanssa, että ei olisi ollut mitään vaikeuksia lähteä tiedekunnalta yhden lukukauden jälkeen, mutta nyt tämän kesäsemesterin kuluessa on se alkanut tuntua jo ihan omalta paikalta. Siis mulla tulee tätä kodikuutta ja pienimuotoisuutta ikävä! Ja monia mahtavia proffia - joita meiltä kyllä löytyy Helsingistäkin, myönnetään. Lisäksi en oikein osaa kuvitella, enkä täällä hetkellä edes elävästi muista, miltä tuntuu opiskellä suomeksi. Jotenkin tähän saksaan extravaativuutena on jo tottunut sen verran hyvin, ettei sitä oikeastaan enää edes ajattele sellaisena. Okei, siis enhän toki vieläkään kaikkea mitä luennoilla puhutaan ymmärrä, mutta toisaalta - olenko nyt aina ymmärtänyt Helsingissäkään. Monesti pääsyyllisenä on tuntemattoman sanaston sijaan aivokapasiteetin ylikuormittuneisuus, väsymys, kiinnostuksen puute.. kaikki tutut ilmiöt, jotka jokainen tuntee.

Eilen illalla olin Taivaassa. Tallustimme opiskelijaseurakuntaporukalla kukkulalle, josta avautui huikea näköala Wieniin. Sieltä näki valehtelematta koko kaupungin. Olimme piknikmielessä liikkeellä vasta puoli kahdeksan aikaan illalla, joten saatoimme siinä istuskellessamme seurata, miten pimeys laskeutui hiljaa piirtäen kaupungin silhuetin näkyviin ja kuinka syttyvät kaupunginvalot laajenivat vähitellen kauniiksi valomereksi. Iltataivaalla kellui tasaisesti yksittäisiä valopilkkuja, lentokoneita. Matkalaisia joko uutta määränpäätä tai kotia kohti. Ajattelin, että täsmälleen viikon kuluttua siellä menen minäkin. Mitä luultavimmin viikon kuluttua muistelen, miltä tuntui istua taivaskukkulalla hienojen ja ainutlaatuisten tapaamieni ihmisten kanssa ja hyvästellä kaihoisasti kaupunkia, joka säilyy aina kauniina sydämessäni.

Ohjelmaa riittää viikonlopun illoille. Huomenna menen katolisen korkeakouluseurakunnan viimeiseen Good Connection-tapaamiseen. Olin silloin kuukausi sitten toiseksi viimeisessä, ja he vannottivat minua tulemaan vielä kesäkuussakin. Harmi, että löysin nuo illat vasta näin vaihtovuoteni viime metreillä, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Lauantaina on tiedossa Donauinselfest ja HIM (taisinkin sitä täällä jo hehkuttaa, jeejee :D) ja sunnuntaina on opiskelijaseurakuntani päätösjumalanpalvelus. Hyvästejä siis tiedossa, huokaan syvään. Lisäksi seuraavat kolme päivää pitäisi käyttää jokseenkin tehokkaasti valmistautumalla maanantain suullisiin tentteihini - en usko että tähän tulee pätemään sanonta: kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Täytyy pikemminkin huitoa molemmin käsin ja yrittää hymyllä pyydystää muutama sympatiapiste. Ja sitten pakkaus, ääkkääk, en ole siis moista ehtinyt pahemmin vielä aloitellakaan! Luultavasti sen surkeasta olotilasta tulen valittamaan tänne vielä ensi viikon alussa, vaikka eihän se tietenkään tilannetta mitenkään onnistu parantamaan. Ostin kuitenkin tänään Mannereita tuliaisiksi. Niin, tuliaisten lisääminen ei tosin pakkausproblematiikkaa auta. Ganz im Gegenteil.

Nyt luen vielä avuliaan kanssaopiskelijan luentomuistiinpanot loppuun, syön vähän iltapalaa ja nukun hyvät yöunet. Aamupäivällä käyn palauttamassa kaulimen kaimalleni. Toivon mukaan huomennakin on kaunis ja aurinkoinen ilma, joten voin opiskella puistossa istuskellen. Yritän keskittyä enemmän papereihini kuin koiriin. Lupaan!