
Tänään hyvästelin vieraani. Tänään piti myös aloittaa raivoisa tentteihin valmistautuminen, mutta jotenkin en ole päässyt tästä väsymyksestä yli. Edes suihku ei piristänyt. Siispä päätin, että päivittelen nyt hetken rauhassa elämääni ja huomenna tartun asian ytimeen, historialliseen Jeesukseen tai syntymäkertomuksiin. Saa nähdä kummalla tuulella olen. Jommallakummalla on pakko olla.
Oli kiva viikko ja se meni nopeasti! Nautin aivan mielettömästi siitä, että saan esittää täällä pikku-matkaopasta: kuljettaa ihmisiä itselleni tuttuja reittejä pitkin kaupungilla, osata johdattaa kivoihin kauppoihin, hyviin ruokamestoihin, viihtyisiin kahviloihin ja joskus tuurilla löydän jonkun jännän kapakankin. Tuntuu itestäkin vähän siltä, kuin olisi lomalla. Ja oikeastaan paremmalta. On hauskaa olla hyödyksi ja päästä ehdoitta tyydyttämään pientä besserwisseri-puoltaan.
Vaikka tosissaan, tulipa jälleen viikon aikana sellainen varma olo siitä, että
this is my city. Wien nyt vaan on niin mun juttu.
Jos nyt rupeaisin kertomaan, että mitä kaikkea me ollaan tyttöjen kanssa kuluneen viikon aikana tehty, istuisin tässä koneen ääressä aamuun asti ja tästä tulisi niin pitkä päivitys, että bloggerini kaatuisi. Tai se kaataisi minut. Siispä tiivistys on jalo taito. Hanna taisi kiteyttää yhteen postikorteistaan, että Wien on tarjonnut kirkkoja, kakkuja ja kulttuuria. Järjestyksestä kiisteltiin, mutta se nyt ei ole tärkeää. Wienistä löytyy noita kaikkia ja prioriteetithan ihmisellä vaihtelevat päivittäin.
Jos arkkitehtiopiskelijan kanssa päätyy suunnistamaan kaupunkia ristiin rastiin niska kenossa taloja ihaillen ja kuvaten, niin mihin luulet teologiopiskelijoiden kanssa päätyväsi? Kirkkoihin, tottakai! Ryntäsimme tietysti ensimmäiseksi Stephansdomiin, kuten jokaisen kunnon turistin kuuluukin tehdä. Varsinainen löytö oli kuitenkin Kärtnerstrassen ostoskadun keskellä oleva pieni johanniittijärjestölle kuuluva Malteserkirche, jonne satuimme juuri sopivasti vesperin aikaan. Minun maailmankuvassani vesperit ovat lyhyitä ja ytimekkäitä, mutta tämäpä kesti reilun tunnin. Ellei kirkossa olisi ollut varsin vilpoinen, ei se olisi haitannut ollenkaan. Papilla puhetta riitti ja latinaksi laulettiin. Päivän tekstin onneksi tajusin ongelmitta. Katolisessa kirkossa elettiin tuolloin sunnuntaina 13. päivä vielä joulunaikaa, mikä oli meille yllätys (kaikkea ei voi teologikaan kaikesta kristinuskoon liittyvästä tietää - inhimillinen tietämys on aina vajavaista!). Erityisen sympaattista oli, että vesperin lopuksi pappi kantoi ruusukorissa lepäävää Jeesus-lasta keskikäytävää pitkin ja pysähtyi jokaisen paikallaolijan kohdalle, jotta tämä saattoi hiljentyä korin ts. seimen äärellä ja ottaa ruusun itselleen kotiin viemiseksi. Ja hyviä ruusuja olivat nuo, vasta tänään katsoin tarpeelliseksi luovuttaa ne biojäteastialle.
Kirkoista voisin toki teologina lörpötellä paljonkin, mutta sanon vain kaksi asiaa. Karlskirche oli pienoinen pettymys - se ei sisältä vastannut mielestäni ollenkaan sen prameaa ulkoasua. Lisäksi en tiedä mitä oikein ajattelin, kun mietin innoissani panoramahissiä ja näköalatasannetta kirkon kupolissa. En ikinä päässyt ylös kupoliin asti. Jäimme Iinan kanssa peloissamme kököttämään portaille ja pohtimaan, että kestävätköhän nämä huojuvilta vaikuttavat rakennustelineet oikeasti vai saammeko vielä kokea jännittävän vapaapudotuksen. Mulla on korkeanpaikankammo, enkä enää ikinä aliarvioi sitä. Vieläkin tuntuu vatsassa, kun ajattelen sitä pudotusta..
Aivan ihana kokemus oli kuitenkin Taize-hartaus Ruprechtskirchessä (olimme muuten yhtä mieltä siitä, että se olisi loistava kirkko häille!). Siellä tuli vimeistään lopullisesti sellainen olo, että sinne Taizehen on joskus vielä päästävä. Ehkä ensi kesänä käytän viimeiset vaihtarisäästöni Taizen matkaan. Ei olisi ollenkaan huono ajatus. Keskiviikon hartaudessa se ilmapiiri, sen rauha ja yhteys oli vain niin todellista, kaunista, melkein käsin kosketeltavaa. Taize olisi varmasti juuri sellainen paikka, jossa tajuaisi kolme yksinkertaista asiaa ja niiden keskinäisen yhteyden: minä, muut ihmiset ja Jumala.
Kirkot ovat toki kulttuuria, mutta muina kulttuurielämyksinä mieleeni jäivät erityisesti Annie Leibovitzin valokuvanäyttely Kunsthaus Wienissä ja Anna Karenina -baletti Staatsoperassa. Minähän en maalaustaiteesta mitään ymmärrä, kuten olen täällä jo tunnustanutkin. Munchin näyttely oli pitkästä aikaa sellainen, josta oikeasti nautin ja johon pääsin oikein sisällekin ja näin nyökyttelivät myös Leopoldmuseumissa visitoineet teologiystäväni. Valokuvista taas pidän, ne ovat jotenkin yksinkertaisempia ja paljaampia. Eivät välttämättä helpompia. On uskomatonta, miten johonkin henkilökuvaan (mikäköhän se oikea sana olisi..?) voi kätkeytyä koko elämäntarina. Ei ikinä voi varmasti tietää, mitä tuon ihmisen kokemukset ja tunteet ovat, mutta näet että ne ovat siinä. Että hetkenä jolloin se otos otettiin, tuo ihminen oli siinä. Sekunti, ja kaikki tallentui.
Anna Karenina oli hieno ja upea, niin kuin baletit usein ovat. Mutta tässä oli nyt erityisesti sitä kiivasta intohimoa ja traagista kohtaloa, joita tällaisena dramaattisen ja tunteellisen romantiikan ystävänä aina kaipailen. Kekseliäitä duettoja. Koreografi oli onneksi oivaltanut, ettei liikkeen tarvitse aina olla ensisijaisesti kaunista. Karkea, dynaaminen ja sisäsyntyinen liike on vain niin paljon mielenkiintoisempaa ja tarjoaa mahdollisuuden viedä katsoja syvemmälle esitykseen ja omaan kokemusmaailmaansa. Joukkokohtaukset olivat myös hienoja ja onnistuneita. Ainoa juttu, mikä hieman eläytymistäni häiritsi, oli toinen miespäätanssijoista, joka esitti Annan rakastajaa. Täytyy siis todeta, että oli se Annan aviomies sen verta karismaattinen ilmestys, että siksi vaikea kuvitella, että Anna olisi rakastajakseen sellaisen kiiltokuvapojan valinnut. Aviomies oli kuulemma kylmä ja tunteeton, mutta sanoisin, että varsin tuliselta hän kaukaa parvelta tähystäenkin vaikutti.
Lyhyesti voin vielä kuitata, että kävimme elokuvissa (Soul Kitchen, suosittelen suuresti!), Erasmus-pirskeissä (diskoteekkiin oli kävelymatka asunnoltani - tällaista tilannetta ei ole ikinä ennen missään ollut!) ja hieman shoppailtiin (Hanna kannusti innokkaasti lempivaateputiikkiani, Orsayta, jatkamaan liikentoimintaansa ja itsekin annoin yhdelle hameelle paremman elämän). Itselleni antaisin pisteitä siitä, että löysin/tiesin meille kivoja ruokapaikkoja. Aina löytyi joko viihtyisä miljöö, maukas ruoka tai kivat tarjoilijat. Joskus myös kävi onni ja sattui koko paletti olemaan kasassa samassa paikassa.
Erasmus-opiskelijat kuulemma tahtovat irrotella ja seikkailla, ainakin näin totesi minulle paikallinen ex-erasmus. En oikein tiedä mitä seikkailu on, miten se pitäisi määritellä. Ehkä en ole oikeasti seikkailuhenkinen, kun en pääse tämän termin ytimeen. Tiedän vain, että meillä oli kiva viikko. Se koostui monista pienistä mukavista asioista ja kokemuksista. Sellaisia miniatyyriseikkailuja. Niitä on Wien täynnä!
Kiitos Hannalle ja Iinalle vierailuista. Toivon, että he kehuvat Wieniä niin paljon, että ette voi olla tulematta katsomaan, millaista täällä oikein on. Tule, näe ja koe. Mene ja tiedä.
Kuvassa tiivistyy sitten osuvasti mainintani niistä kakuista - Cafe Sperlin Sachertorte on toistaiseksi parasta maistamaani, ei ollenkaan kuivaa ja suussa sulavan herkullinen kuorrute! Ettekä tiedäkään miten hyvää on rot Wein gespritzt. Punaviiniä jatkettuna kivennäisvedellä. Turha irvistellä, se on paikallinen tapa und ich mag's sehr!