Tänään on ollut piiloutumispäivä. Taisin hypätä kahtena edellisenä päivänä niin innokkaasti takaisin Wien-arkeeni, että nyt piti vähän hidastaa. Sainpa ainakin esseeni viimeisteltyä ja lähetettyä sekä kirjoitettua ajatuksella muutaman postikortin. Lisäksi päivitän nyt tätä blogia, koska ensi viikon aikana en sitä ehkä ehdi tekemään. Mutta siitä en ole yhtään pahoillani, sillä aikaani vievät mukavasti huomenna saapuvat teologikollegani - Iina und Hanna, willkommen in Wien!
Eilen vietin jälleen yhden korkeakulttuuri-illan Wienissä. Olin Staatoperassa ja ensimmäistä kertaa koko elämäni aikana katsomassa oopperaa. Valitettavasti myös ensimmäisenä mieleeni tulevat adjektiivit sitä kuvaamaan ovat pitkä, pitkäveteinen, synkkä, vaikeaselkoinen, uuvuttava ja raskas. Oopperan nimi oli Manon ja se kertoi siis Manon-nimisen naisen tarinan. Manon rakastui yhtäkkiä tulisesti juna-asemalla Chevalieriin (tätä en selitä mitenkään ironisesti, voihan niin käydä!), sitten he pakenivat jonnekin ja pian alkoi kaikenlaisia ongelmia ilmaantua. Loppu oli tietysti traaginen. Ehkä vaikuttavin kohtaus oli, kun Manon oli pettänyt Chevalierin luottamuksen ja joutui siksi anomaan anteeksiantoa ja vakuuttelemaan rakkauttaan. Chevalier yritti taistella tunteitaan vastaan ja torjua Manonin, mutta lopulta ei voinut muuta kuin antaa rakkaudelleen periksi ja puhjeta ylistämään Manonia naisista upeimmaksi, ihanimmaksi, kauneimmaksi ja rakastettavimmaksi.
Vaikka oopperassa saa kokea suuria tunteita: palavaa intohimoa, myrskyisää rakkautta ja veristä kateutta, en silti ehkä laske sitä mieluisimpien taidemuotojeni joukkoon. Varsin haastavan tästä taide-elämyksestä teki myös se, että ooppera oli ranskankielinen ja tekstitystä piti seurata saksaksi. Tai olisi sen englanniksikin saanut, mutta periaattesta käyn täällä taisteluni saksaksi niin pitkälle kuin mahdollista. Oopperaseurueeni kanssa naureskelimmekin, että iltamme oli todellakin kansainvälinen: joukkomme oli suomalais-tsekkiläis-espanjalainen, ooppera ranskankielinen ja väliajalla puhuimme keskenämme englantia.
Eilen törmäsin ensimmäistä kertaa pukukoodirikkeeseen! Kun olimme ostamassa lippujamme, vieressämme olevan seurueen luo tuli yksi portieereista ja alkoi sättiä erään miehen housuja. Niissä ei kuulemma ollut tulemista esitystä katsomaan. Itse en olisi kuin vasta tarkemmalla silmäilyllä huomannut, että miehen housut eivät olleet tavalliset mustat housut, vaan sellaista pehmeää tuulipukukangasta olevat ulkoiluhousut. Eivätkä todellakaan mitenkään törkyisen tai epäsiistin näköiset. He sitäpaitsi ostivat liput galleriaan, eli ylimmälle parvelle seisomapaikoille aivan niin kuin mekin. Ei sinne edes kukaan voi nähdä, että mitä sulla on päällä! Ehkä sillä portieerilla oli vain jotain henkilökohtaista hampaan kolossa sellaisia housuja ja niiden pitäjiä kohtaan.
Pakko jatkaa tätä piinaavaa oopperapäivitystäni vielä muutamalla lauseella. Meinasin nimittäin pyörtyä siellä! Muistan vain kaksi sellaista aikaisempaa tilannetta, milloin on tuntunut siltä, että taju lähtee: käsityökurssin opastuskierroksella ja lääkärin vastaanotolla, kun olin 40 asteen kuumeessa. Eilen tosiaan jossain siinä esityksen puolivälin tienoilla alkoi ihan äkisti sumeta silmissä, äänet vain kohisivat epämääräisesti korvissa, nousi iholle sellainen inhottava kylmä hiki, huojutti ja oksetti. Ajattelin, että olisi ehkä nolointa ikinä oksentaa Wienin oopperatalossa, joten tajusin istua alas rappusille. Olo helpotti kummasti, kun riisuin paksun villatakkini pois. Siellä oli aivan todella kuuma ja huono ilma - tajusin sen vasta, kun meinasin pyörtyä. Ystäväni sanoivat, että huomasin sen siksi, että esitys ei ollut erityisen hyvä. Sekin on totta. Joutsenlampea katsoessa jouduin seisoskelemaan paljon tiiviimmässä ryppäässä, eikä yhtään keho ilmoittanut, että ahdistaisi.
Ehkä siinä oli nyt riittävästi kertomusta elämäni ensimmäisestä oopperakokemuksesta. Lopettelen puolustelemalla kuvaani. Olen ihastellut muutamia lifestyle- ja muotiblogeja. Itse en osaisi sellaista pitää, eikä se ehkä olisi oikein mun tyylistäkään. Tällainen ajatusvirta, aiheina sitä ja tätä ja kaikkea siltä väliltä on vain niin paljon rennompaa. Kuvassa kuitenkin tällä kertaa minä ja päivän tyylini. Pikkusiskoni julisti kotiin palatessani, että kuosini on huomattavasti parantunut Wienissä ollessani. En oikein tiedä, miten tuo toteamus olisi pitänyt ottaa. Olen toki ostellut täältä jonkun verran uusia vaatteita - ihan tarpeestakin! Väriskaalaani olen laajentanut ja elävöittänyt. Mutta tuntuu, että päälinja on aikalailla sama, mikä se sitten ikinä onkin. Ainakin Marimekon raidat ja pallot ovat vanhoja tuttuja ylläni jo vuosien takaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti