Ilmassa on lupaus keväästä

Se alkoi sunnuntaina. Heräsin siihen, että aurinko paistoi kirkkaan lämpimästi verhon läpi. Tuntuu, että ulkona on ollut varsin pitkään valoisaa kolmen viime päivän aikana. Olen ehdottomasti kevätihminen ja siksi päätin, että nyt täällä alkaa kevät. Tykkään keväästä, koska se on sitä aikaa, jolloin huomaa luonnon ja elämän kaikki pienet ihmeet ja ihanuudet ja osaa iloita ja antaa niille arvoa. Sellaista toivon ja odotuksen aikaa.

Sunnuntaina olin kuulemassa kaimani saarnaa ja ylipäätään pitkästä aikaa evankelisessa jumalanpalveluksessa. Lauloin virsiä ja kävin ehtoolliselta. Saksa taittuu ymmärrykselle jo sen verran hyvin, että jumalanpalveluksessa ei tarvinnut stressata sanaston takia. Kiitos toki suurimmaksi osaksi teologian opinnoille. Niin, siellä oli kuin kotonansa, eikä kuin turistina jonkunlaista uutta elämystä etsimässä. Erityisen puhuttelevaa täkäläisessä evankelisessa jumalanpalveluksessa oli papin ja seurakunnan vuoropuhelu. Pappi ja seurakuntalaiset lukivat vuoron perään päivän psalmia, maallikko jakoi ehtoollisen molemmille papeille, eivätkä papit toisilleen, ja kun kaikki olivat saaneet ehtoollisen, tartuimme toinen toisiamme käsistä kiinni ja pappi lausui vielä kiitossanat. Oli todella lämminhenkinen ja yhteisöllinen jumalanpalvelus. Ainoa, mitä jäin kummeksumaan oli miespastorin "mainospuhe" kesken jumalanpalveluksen. Olen tottunut siihen, että yleiset ilmoitusasiat kerrotaan messun päätteeksi. Hän teki sen tosin hauskasti, mutta tyylikkäästi, eli ei ollenkaan epäkorrektisti. Ehkä pieni väliaika ei ole messussakaan ollenkaan pahitteeksi.

Eilinen tenttini oli yllättävän positiivinen kokemus. Olin kieltämättä tosin huomattavan paljon rentoutuneempi kuin siinä heprean suullisessa tentissäni - ehkäpä kreikka ja UT:n eksegetiikka on vaan se mun juttu, vaikka kovasti olen intoutunut Vanhan testamentin opinnoistani täällä. Mutta siis, kakkosen eli suomalaisella asteikolla nelosen sain tästäkin tentistä, vaikka en oikeesti mitenkään pahemmin hikettänyt. Jäin lisäksi tentin jälkeen vielä kyselemään asioita, joita mulle oli jäänyt epäselväksi luennoilla. Luulen, että professori oli erityisen mielissään silloin, kun sai hakea suuren ja paksun kreikan sanakirjansa ja selventää minulle erästä verbiä, jonka perusmuotoa en omasta paljon pienemmästä ja vaatimattomammasta kreikka-suomi-sanastostani löytänyt. Oli siis oikein mukava tentti, mikä on harvinaisuus sinänsä. Itseasiassa tentin aluksi professori kysyi minulta, että onko minulla jotain suosikkikohtaa Vuorisaarnassa, joka voitaisiin nyt ottaa käsittelyyn. Vastasin vain, että tykkään kaikesta (niin kuin toki tykkäänkin). Oikeasti olin tosin liian hämmentynyt mahdollisuudesta saada valita tenttikysymykseni, enkä kyennyt tätä tarjottua tilaisuutta hyödyntämään.

Tänään ilmoittauduin balettitunneille! Eli perjantai-iltapäivisin käyn "edistyneiden" baletin tekniikkatunneilla. Tiistaisin jatkuvat tuttuun tapaan nykytanssituntini. Olisin kovasti halunnut jatkaa torstain jazz-tuntejani, mutta juuri siihen ajankohtaan ilmaantui nyt kesälukukaudelle kurssi, jonka tahdon ja joka mun on järkevää ja kannattavaakin ottaa, nimittäin UT:n teologia. Luennoitsijaa on lisäksi suositeltu mulle Helsingin päästä, joten odotukset ovat korkealla. Niin, palatakseni vielä balettiin, täytyy myöntää, että pohdin pitkän tovin sen ja Musical Jazz:in välillä. Jälkimmäinen olisi hauskaa, rentoa ja opettaja olisi edellisiltä jazz-tunneiltani tuttu ja siksi takuumukava. Mutta sitten mulle yhtäkkiä iski teologisesti ilmaistuna ad fontes!- kaipuu, eli tahdoin tehdä paluun juurilleni, back to basics, sinne, mistä koko tanssiminäni on lähtöisin. Toivon todella, että opettaja ja hänen metodinsa ovat hyvät. Balettitekniikan mieleenpalauttaminen ja hiominen tekee mulle ehdottomasti hyvää. Tahdon saada linjaukset taas kuntoon!

Ensi viikolla alkaa sitten jälleen tavallinen arki. Ja se on hyvä. Lukujärjestykseni näyttää tyystin erilaiselta nyt keväällä kuin syksyllä. Silloin kävin luennoilla joka päivä, nyt kurssit jakautuvat viikossa vain kolmelle päivälle. Kun syksyllä aikaisia aamuja oli kolme, nyt niitä on yksi - ylistys aamu-unille! Toisaalta, syksyllä myöhäisin luentoni kesti neljään iltäpäivällä, nyt harkitsen vakavissani erään seminaarin valitsemista, jolloin istuisin Schenkenstrassen ylimmässä kerroksessa kahdeksaan asti illalla - olenkohan kuitenkaan noin iltaopiskelija? Tänä syksynä kaikki suorittamani kurssit tulevat olemaan vain eksegetiikkaa, mutta keväälle olen valinnut lisäksi kirkkohistoriaa ja käyttistä. Nojoo, kyllähän mä noita molempia valkkasin jo syksylle, mutta jotenkin ne sitten jäivät unholaan.. Mutta nyt ei tule käymään niin!

Tänään kaupan kassajonossa takanani ollut mies ylitti kadun laittomasti, eikä jäänyt minunlaillani odottelemaan kiltisti suojatien laitaan liikennevalojen vaihtumista. Sen sijaan hän vastakkaiselta puolelta hymyili ja iski silmää, meni sisään vanhusten päiväkeskukseen (jossa hän siis mitä ilmeisemmin on töissä, eikä asiakkaana!) ja vilkutteli sitten vielä lasin läpi. Minä seisoin hämmentyneenä liikennevaloissa. Seisoin kauan, sillä täällä niillä kestää, ja siinä välissä hän ehti kadota ikkunasta. Viime kertaiseen tekstiini viitaten, voin sanoa, että sitä saa mitä tilaa ja edistystä tapahtuu, vaikka vielä jäi treffikutsu saamatta. Tämän blogimerkinnän otsikkoon viitaten - kevättä on todella ilmassa.

Varjokuva minusta ja padovalaisesta pulusta, jonka konkreettinen pyrstö pääsi myös kuvaan.

Huokaus

Nyt on vähän ankeeta. Muutaman päivän ajan elämäni on koostunut yrityksistä keskittyä tenttiinlukuun ja kun se ei ole onnistunut, olen vain jumittanut ja potenut syyllisyyttä siitä, etten kykene keskittymään. Puolisentoista viikkoa tuli seikkailtua uusissa paikoissa ja ravattua ympäriinsä ja nyt pitäisi vain kiltisti istua kirjastossa Novumin ja kumppaneiden äärellä ja opetella Vuorisaarnan teologiaa saksaksi. Jalat tuntuvat siis pakostakin levottomilta. Sinänsä tyhmä valittaa, koska aihe on kiinnostava ja kurssi oli hyvä - jos vain nyt jaksan kerrata kunnolla, suoriudun tentistä varmasti hyvin. Huolimatta professorin haastavasta murteesta.. Mutta, mikä siinä onkaan, että välillä ajatukset vain vaeltavat muualle tai sitten ne ovat jossain niin syvällä tai korkealla, ettei oikein itsekään tiedä missä ja miten ne saisi taas kirjojen ääreen. Lukeminen on siis ollut todella aikaa vievää puuhaa, kun ajoittaisiin kielivaikeuksiin sekoittuu myös keskittymisvaikeuksia. Kirjastossa on onneksi lohduttavaa huomata, että jälkimmäisestä kärsii aina samanaikaisesti muutama muukin.

Jos olisin halunnut jännitystä tämänhetkiseen hieman yksitoikkoiseen elämääni, olisin voinut suostua treffeille, jonne minua pyydettiin pitkään ja sinnikkäästi. Mutta sanoinkin viimein lopullisen ein. Varmasti olisi ollut mukava mies, mutta luottamukseni ei kuitenkaan noussut riittävälle tasolle pelkän facebook-viestiketjun perusteella. Miksei kukaan mies tule juttelemaan extemporesti yliopistolla, kadulla tai metrossa ja pyydä ulos? Silloin suostuisin varmasti. Eikö täällä ihmisten pitäisi olla rohkeampia ja avoimempia? No, kuitenkin tämän itävaltalaisen nettituttavuuden heivaaminen oli oikea päätös, sillä sen tein ihan puhtaalta fiilispohjalta, Romeo ja Julia -baletin jälkeisissä tunnelmissa. Tanssiin voin luottaa, se on aina ollut minun tapani käsitellä ajatuksia ja tunteita.

Viikkoon on mahtunut myös muutamia kummallisia tapauksia. Eilen yllätin portaikossa naisen, joka pyöräilyshortseihin, jumppatoppiin, hikinauhaan ja lenkkareihin varustautuneena ravasi portaita ylös alas. Taisi hänellä olla juomapullokin kädessä. Katsoin vaan silleen, että just joo, mutta jätin hänet jatkamaan puuhiaan ja jatkoin itse matkaani ulos. Kaikilla meillä on kummallisuutemme.
Toinen outo tapaus sattui, kun kadulla minut pysäytti itseni ikäinen nuori nainen, joka kysyi minulta, että tahtoisinko kädestäennustuksen. Kuulemma kaikki opiskeluista, töistä, raha- ja rakkausasioista olisi selvinnyt. Olin aika hämmentynyt, mutta sain kuitenkin sanottua ei. Huulipunan voi aina ostaa, mutta mä olen juuri niin sopivasti hullu, että menisin tollaisista ennustuksista ihan sekaisin.

Pikkusisko vietti juuri penkkarinsa ja on parhaillaan abiristeilyllä. Isosisko huokailee kuin vanhat ihmiset, että miten tuo varttuukin niin nopeasti. Tiedän, että toukokuussa tulee ikävä ja pieni suru, kun en näe Vilman lakitusta. Onneksi tapaamme kuitenkin huhtikuussa, kun koko perheeni saapuu Wieniin juhlistamaan isän 50-vuotispäivää. Huhtikuussa mulla tulee muitakin vierailijoita, eli sinällään kiireinen, mutta takuulla huippu kiva kuukausi tulossa. Ja silloin täällä on toivottavasti jo kevät pitkällä!

Nyt onkin ollut kylmää ja harmaata. Toisaalta aurinkoisella ilmalla olisi ikävä istua pänttäämässä. Tosin silloin ehkä olo olisi energisempi ja lukisi tehokkaammin, että ehtisi ulos vielä valoisaan aikaan. Noh, sää kuin sää. Nyt täytyy vain tsempata, enää tämä viikonloppu Vuorisaarnaa ja sen jälkeen vaihtuu tenttimateriaali Vanhan testamentin teologiaan. Vaihtelu virkistää.

Niin, elämä kulkee tällä hetkellä hieman hitaammalla temmolla. Mutta ehkä se on ihan hyvä. Tiedän, etten juuri nyt haluaisi olla missään muualla kuin täällä ja elää tätä hetkeä. Kaikki ajallaan. Kyllä, näin on hyvä.

Kuva on kirkosta Wienin keskushautausmaalla. Voiko taivasta ja ikuisuutta kauniimmin maalata?

Italian jälkeen

Tuntui jotenkin ylivoimaiselta aloittaa tämän päivityksen kirjoittaminen. Olisi kai periaatteessa ihan tosi paljon kerrottavaa, mutta samaan aikaan pääni lyö tyhjää. Kirjoitetaan siis ajatuksenvirtana muutama ajatus reissusta ja elämästä ylipäätään. Pahoittelen jo etukäteen mahdollista epäloogisuutta.

Venetsia. Olihan se juuri niin valloittavan kaunis ja romantinen kaupunki, kuin kaikki kehuvat. Kaupunkikuva on jotenkin epätodellisen satumainen. En oikein osaa edes sanoa, että mistä se kauneus tulee tai se tunnelma mikä Venetsiassa vallitsee. Ehkä siinä kaupungissa on jonkunlaista taikaa, aika ainakin tuntuu siellä täysin pysähtyneen. Ja ei ole vertailukohtia - en ole ikinä vastaavanlaista kaupunkia nähnyt ja tuskin tulen näkemäänkään. Mutta jos Venetsiaa pitäisi kuvata jollain tunteella, en osaa sanoa, mikä se olisi. Minusta Venetsia huokuu kuitenkin enemmän myötätuntoista surumielisyyttä kuin iloista rakkautta. Se on varsin salaperäinen.



Visiteerasimme myös Venetsian lähisaarilla, Muranossa ja Buranossa. Muranosta oli tietysti pakko ostaa muranolaista lasitaidetta, eihän sieltä muuten olisi pois kehdannut lähteä. Löysin lasinpalakorun, joka ei ollut täydellinen, mutta siinä olivat minun värini. Siskollekin löytyi lahja, vaikka en yleensä pahemmin matkamuisto-/tuliaiskulttuuria kannata tai harrasta. Asennoitumiseni on siis samassa linjassa kuin joululahjojenkin suhteen. Jokatapauksessa, saarilla oli kaunista. Burano nyt oli kuin jostain lasten satumaailmasta. Kirkkaat värit piristivät muuten hieman sateista ja harmaata päivää. Tykkäävätköhän siellä asuvat ihmiset sekavärisestä kaupungistaan? Ovatkohan he aina yhtä iloisia ja pirteitä, kuin talonsakin? Ehkä ei. Tuskin. Voi olla, että monella sisustus noudattaa harmonisen mustavalkoista linjaa.



Pidin Venetsiasta, mutta näin jälkeen päin pohtien, en jäänyt kaipaamaan sinne. En rakastunut Venetsiaan, niin kuin jotkut väittävät heille käyvän. Venetsiassa on jotain liikaa, se yrittää pyrkiä liian lähelle täydellisyyttä. Ja toisaalta siellä on jotain liian vähän. Näimme pari ensimmäistä päivää Venetsian autiona ja unisena. Karnevaalit toki herättivät kaupungin eloon, mutta se tapahtuu vain kerran vuodessa. Ja silloinkin kadut kuhisevat turisteja. Niin kuin myös kevään ja kesän kiireisinä sesonkiaikoina. Niin, sellainen aito elämä jäi Venetsiasta puuttumaan. Onhan sitäkin siellä oltava. Jossain piilossa ja kätkettynä tässä salaperäisessä kaupungissa.



Ainoa suhteellisen onnistunut otokseni karnevaalipukuisesta juhlijasta - tietenkin hänen piti puhua juuri silloin kännykkään.

Venetsiasta jatkoimme matkaa kohti Milanoa ja teimme pysähdyksen Padovassa, joka osoittautui oikein mukavaksi ja sympaattiseksi pikkukaupungiksi. Mulle tuli jotenkin Tampere mieleen ja heti sydämen valtasi kotoinen ja lämmin tunne. Taidan olla pikkukaupunkityyppiä. Padovassa paistoi koko päivän ihanasti aurinko ja oli niin lämpöistä ja kevään tuntuista. Ainoana miinuksena ehkä mainitsisin, että rucolapizzani päällä oli salaattia. Se oli hieman kummallista - en tiedä, ajateltiinko keittiössä, että turisti tuskin erottaa rucolaa tavallisesta lehtisalaatista vai oliko sen tarkoituskin olla ihan tavallista salaatinlehtisilppua. Oli miten oli, olin nälkäinen ja söin hyvällä ruokahalulla. Milanossa söin elämäni ensimmäistä kertaa kebab-noutoruokaa. Muistan, että isä on joskus tehnyt itse kotona kebabia, mutta se onkin valehtelematta ollut ainoa kosketukseni tämän ruokatyypin kanssa. Kummallista, mutta totta. Kebabmestassa törmäsimme myös suomalaiseen miesryhmään. Tyypilliseen suomalaiseen tyyliin en vaihtanut sanaakaan. Kun ranskalaiset kohtaavat toisia ranskalaisia yhteistä jutun juurta löytyy vaikka kuinka moneksi tunniksi. Small talk sujuu itseltänikin paremmin kuin ennen, mutta silti selkä ytimessä on vahvana opetus siitä, että jos ei ole mitään asiaa, niin on parempi olla vaiti.

Venetsiassa kokeilimme italialaista keittiötä kiinalaisittain ja itämaisittain. Molemmat kaksi kokeilua kiinalaisittain olivat varsin järkyttäviä. Vaikka en oikeastaan edes tiedä oliko sillä toisella paikalla edes tarjoilijoiden suhteen mitään tekemistä kiinalaisuuden kanssa. Itämainen oli kuitenkin oikein positiivinen yllätys. Ruoka oli turvallista katkarapupastaa ja jälkiruokana ruusunvesiteetä. Tai jotain sentyyppistä.

Milano. Seinäjoki. Sanotaanko, että lattean kaupunkikuvan suhteen rinnastus on ehkä osuva. Milano ei ollut kaunis. Se on teollisuuskaupunki, suuria rakennuksia, liikennemelua ja paljon kiireisiä ihmisiä. Seinäjoki on kuulemma valittu joskus Suomen rumimmaksi kaupungiksi. Siitä huolimatta tai juuri sen takia, myötätunnosta, sydämeni sykkii kuitenkin vahvemmin synnyinkaupungilleni kuin Milanolle, enkä vetäisi niiden välille yhtäläisyysviivaa.


Duomon (Euroopan toiseksi suurimman katedraalin) edustalla oli paljon puluja.

Kävimme monessakin eri museossa ja täytyy sanoa, että olin kaikkiin varsin tyytyväinen. Varsinkin kaikki raamattuaiheiset maalaukset olivat aivan upeita ja niitä oli tajuttoman paljon. Ei edes tarvinnut ymmärtää mitään maalausten päälle, kun niitä toinen toistaan hienompia tauluja saattoi vain niska kenossa ihmetellä ja ihailla. Kirkoissa kipaisimme myös usein, mikä on aina omiaan ilahduttamaan teologian opiskelijaa. Ne olivat kaikki vaikuttavia. Hienoimpien äärellä en edes kehdannut kuvaa ottaa, kaikista ei toki olisi saanutkaan. Se on ihan hyvä. Kirkko on pyhä tila ja niitä täytyy kunnioittaa asianmukaisella tavalla. Kovin kylmä vain oli aina kaikissa julkisissa sisätiloissa. Eli oikeastaan päivän asuvalintaa ei olisi kannattanut tässä muodin ja tyylin maassa stressata ollenkaan, sillä takki tuli harvemmin riisuttua pois päältä. Kun oli sateista ja tuulista laitoin ihan suosiolla vettäpitävän ulkoilutakkini päälle.



Verona. Kaunis ja keskiaikainen. Suurkaupunki-Milanon jälkeen jälleen raikkaan tunnelmallinen pikkukaupunki.

Ystävänpäivän, joka keskieurooppalaisittain on rakastavaisten päivä, hengessä esitän ajatukseni Veronan tunnelmasta runon muodossa. Tahtoisin yrittää herätellä eloon jälleen luovan kirjoittamisen harrastustani. Tykkäisin kovasti kirjoittaa runoja, mutta tunnustan kyllä olevani paremmin pitemmän ja selittävämmän kaavan mukaan tekijä.



seinällä rakkauskirjeitä
sydämiä muovista ja suklaasta
ti amo sempre
ja me katkerat ja särkyneet
puhumme kliseistä
moitimme kaupallisuutta
mautonta
valehtelijat

koko ajan vaeltaessani
ihmisten kannoilla
toivoin että olisit siinä
käsi kädessäni
halki katujen
ja tiedän, että silhuettimme
olisi kaunis,
sydämenmuotoinen

pysähdytään hetkeksi
kiveen on kirjoitettu sanat
uskotaanhan, että ne ovat
elämän ja ikuisuuden mittaiset




Veronan jälkeen seurasi paluu Itävaltaan. Ja olihan se, niin kuin olisi tullut kotiin. Katsokaa nyt tuota maisemaa! Vierailu Vorarlbergissä itävaltalaisen matkakumppanini, Veronikan, kotona oli täydellinen päätös reissulle. Perhe oli aivan ylitsevuotavan ystävällinen ja vieraanvarainen. Aluksi se ihan hämmensi, mutta siitä yli päästyä, oli heidän kotonansa yksinkertaisesti vain niin hyvä olla. Parasta oli, kun vaelsimme vuorelle perheen pienelle mökille ja laskimme kelkoilla sitten kipuamamme reitin takaisin alas. Pulkkailu oli toki riemukasta ja ihanan lapsekasta, mutta jo patikointi lumessa, upean aurinkoisen luonnon keskellä oli ihana ja mieltärauhoittava kokemus. Ei oikeasti tarvinnut ajatella mitään ja se oli mahtavaa, täydellistä. Ilma oli puhdasta ja raikasta ja oli rauhallista. Ei kuulunut mitään häiritseviä ääniä. Luonto on hiljaa, mutta silti niin elävä. Alppimaisemaan taisin rakastua, mutta sen olen tainnut tunnustaa jo aikaisemminkin.


Laskettelu jäi tällä kertaa välistä. Taitojani ajatellen, ehkä hyvä niin.

Nyt jälleen Wienissä, mikä tuntuu oikein hyvältä. Täytyisi taas aktivoitua lukemaan tentteihin. Seuraava odottaa maanantaina, aiheena Vuorisaarna. Siitä lisää sitten myöhemmin.

Hei helmikuu!

Miten rinkka pitää pakata? Toi näyttää nyt tosi muhkuraiselta ja epämuodostuneelta. Mutta en varmana ala sitä enää purkaa! Tarpeeksi hankalaa oli jo saada tavarat ahdettua sinne sisälle. Ellei toi tuntuisi aivan uskomattoman hyvältä kantaa selässä (siis puhun nyt sen kokemuksen perusteella, kun kokeilin sitä kaupassa painolla ja täällä kämpilläni olen testaillut kanniskelemalla sitä tyhjänä), niin tuhahtaisin, että onpa siinä tosiaan organisatorinen helmi. Minnekään patikoimaan en siis todellakaan ole sen kanssa lähdössä, mutta katsotaan, hajoilenko jo siihen, kun kanniskelen sitä juna-asemilta hostelleille ja yritän saada käsiini sen kaikkein pohjimmaisena löytyvän vaatekappaleen.

Tänään siis yöjunalla Venetsiaan! Ei varmaan tarvitse edes kertoa, että olen aivan älyttömän innoissani. En ole ikinä ennen käynyt Italiassa ja nyt näen saapasmaata senkin edestä: Venetsia, Murano & Burano, Padova, Milano ja Verona. Sitten suuntaamme vielä Voralpergiin Alppien juurelle rentoutumaan hetkeksi. This is going to be so great! Koen Venetsian karnevaalit, pääsen itse vertaamaan, onko Milano todella niin kuin Seinäjoki ja toivomaan Veronassa Julialta parempaa onnea rakkauselämääni. Wieniin palatessani maailmankuvani on siis huimasti laajentunut.

Torstaina mulla oli se pelätty heprean suullinen tentti. Katsoin juuri tulokset Univis-onlinesta ja siellä luki, että olen selvinnyt arvosanalla 2. Niin, nyt ehkä ajattelette, että hieno juttu, pääsin ihan puhtaasti läpi, mutta ehei, sain toiseksi parhaan arvosanan. Täällä numerot menevät päinvastaiseen järjestykseen kuin meillä. Ykkönen on paras ja vitonen huonoin. Oikeesti!

Torstaina ja perjantaina jouduin myös hyvästelemään ihmisiä, jotka lähtevät nyt talvilukukauden loputtua takaisin kotiin. Kyllä näinkin kovapäistä melkein itketti, kun oli pakko sanoa tsekkiläisille tytöille heihei. Vaikka suunniteltiin jo Prahan reissua keväälle ja uskon kyllä, että saadaan se toteutettua. Ihan parasta olisikin matkustaa sinne paikallisten opastuksella. Mutta, kirjoitan nyt vielä tähänkin kaikkien luettavaksi, että niin ihania, kauniita ja sydämellisiä tyttöjä kuin Jitka ja Pavla tapaa harvoin.

Viikonloppuna kävin jälleen oopperassa. Olen ollut yllättävän kultturelli tammikuun aikana - tämä oli jo kolmas kertani Staatsoperassa yhden kuukauden sisään, ennätys siis. Don Qiovanni oli parempi esitys kuin Manon, ei läheskään niin puuduttuva ja pitkäveteinen, tosin ajallisesti kyllä pitkä ja siksi myös hieman kestokykyä koetteleva. Hyvä se silti oli käydä katsomassa, ja opin siinä esityksen alkua odotellessa uuden korttipelin. Ja Italian-junamatkoillamme opin varmasti muutaman lisää. Musta tulee vielä oikea korttihai! Tällä hetkellä on tosin hieman hukassa sekin, miten niitä kortteja sekoitetaan tai pidetään kädessä. Ja hoksaan jonkun säännön yleensä vasta sen jälkeen, kun olen yrittänyt rikkoa sitä ainakin viidesti.

Maanantaina olin buddyni, Alexin, luona shamppanjan maistiaisissa. Olin ehkä vähän epäileväinen näiden kekkereiden suhteen ja osittain epäilykseni olivatkin ihan aiheellisia. Ensinnäkin, en pahemmin perusta kuohuviinistä. Toiseksi, en huomaa mitään laadullisia eroja eri lajikkeiden välillä. Ja nämä pullot olivat nyt kai sitten jotain harvinaista ja harvinaisen hyvää oikeaa shamppanjaa - Rotkäppchen, jos nimi jollekin jotain sanoo. (Haa, yritin juuri etsiä Wikipediasta linkkiä, mutta se kertoikin Punahilkasta. Sama nimi, veikeää.) Ja niin, oloni oli välistä kuin jollain harvinaisella sirkuseläimellä, voi niitä ressukoita! Onhan se toki niin kovin erikoista, että opiskelen teologiaa, kuulun itävaltalais-suomalaiseen seurakuntaan ja harjoitan hengellistä elämää opiskelijaseurakunnan ja rukouspiirin muodossa. Buddylläni oli siis pieni kummallinen tarve esitellä "poikkeavuuttani". Mutta muut hänen ystävänsä sitten hieman paheksuen sanoivatkin, ettei mulle saa olla ilkeä. Ei hän sitä tietenkään niin tarkoittanut. Hän nyt vaan on sellainen. Jännä mies.

Noniin, pitäisi varmaan ruveta viimeistelemään pakkausta ja syödä vähän jotain. Pitkä istunto junassa tiedossa. Onnenkantamoinen, että olin niin laiska, kuten tavallista, että sain valmiiksi vain toisen villasukista, joita aloitin kutomaan joululomalla. Toinen on vasta varsivaiheessa, joten tekemistä riittää hyvin pitkille junamatkoille. Katsotaan vain, kun tulen takaisin, olen edistynyt ehkä sentin. Mutta jos ne tähtää valmiiksi joulupakettiin, niin ei oikeastaan ole edes mikään kiire. Mulla on valmiina sellainen hieno ja lämmin yksinäinen lapanen jostain vuoden takaa jo. En vain ole saanut motivaatiota kutoa toista, sillä siitä ensimmäisestä tuli ihan liian iso omaan käteeni. Luulen, että se sopisi hyvin lyhytsormiselle ja leveäkätiselle miehelle. Ehkä lapanen löytää joskus omistajansa.

Nyt sitten seuraa blogihiljaisuutta puolisentoista viikkoa. Niin kuin itseasiassa tätäkin päivitystä ennen. En tiedä mikä siinä on, että jos pitää pitempään taukoa, niin sitä taukoa on sitten helpompi venyttää vielä pidemmäksi. Anyways, ehkä tässä kuitenkin tärkeimmät asiat viikon takaa, seuraavalla kerralla sitten matkajuttuja ja -kuvia luvassa. Toivottavasti kamerallani ja mulla ei mee sukset ristiin!

Italian jäätelöistä jo unelmoiden.. ciao!