Italian jälkeen

Tuntui jotenkin ylivoimaiselta aloittaa tämän päivityksen kirjoittaminen. Olisi kai periaatteessa ihan tosi paljon kerrottavaa, mutta samaan aikaan pääni lyö tyhjää. Kirjoitetaan siis ajatuksenvirtana muutama ajatus reissusta ja elämästä ylipäätään. Pahoittelen jo etukäteen mahdollista epäloogisuutta.

Venetsia. Olihan se juuri niin valloittavan kaunis ja romantinen kaupunki, kuin kaikki kehuvat. Kaupunkikuva on jotenkin epätodellisen satumainen. En oikein osaa edes sanoa, että mistä se kauneus tulee tai se tunnelma mikä Venetsiassa vallitsee. Ehkä siinä kaupungissa on jonkunlaista taikaa, aika ainakin tuntuu siellä täysin pysähtyneen. Ja ei ole vertailukohtia - en ole ikinä vastaavanlaista kaupunkia nähnyt ja tuskin tulen näkemäänkään. Mutta jos Venetsiaa pitäisi kuvata jollain tunteella, en osaa sanoa, mikä se olisi. Minusta Venetsia huokuu kuitenkin enemmän myötätuntoista surumielisyyttä kuin iloista rakkautta. Se on varsin salaperäinen.



Visiteerasimme myös Venetsian lähisaarilla, Muranossa ja Buranossa. Muranosta oli tietysti pakko ostaa muranolaista lasitaidetta, eihän sieltä muuten olisi pois kehdannut lähteä. Löysin lasinpalakorun, joka ei ollut täydellinen, mutta siinä olivat minun värini. Siskollekin löytyi lahja, vaikka en yleensä pahemmin matkamuisto-/tuliaiskulttuuria kannata tai harrasta. Asennoitumiseni on siis samassa linjassa kuin joululahjojenkin suhteen. Jokatapauksessa, saarilla oli kaunista. Burano nyt oli kuin jostain lasten satumaailmasta. Kirkkaat värit piristivät muuten hieman sateista ja harmaata päivää. Tykkäävätköhän siellä asuvat ihmiset sekavärisestä kaupungistaan? Ovatkohan he aina yhtä iloisia ja pirteitä, kuin talonsakin? Ehkä ei. Tuskin. Voi olla, että monella sisustus noudattaa harmonisen mustavalkoista linjaa.



Pidin Venetsiasta, mutta näin jälkeen päin pohtien, en jäänyt kaipaamaan sinne. En rakastunut Venetsiaan, niin kuin jotkut väittävät heille käyvän. Venetsiassa on jotain liikaa, se yrittää pyrkiä liian lähelle täydellisyyttä. Ja toisaalta siellä on jotain liian vähän. Näimme pari ensimmäistä päivää Venetsian autiona ja unisena. Karnevaalit toki herättivät kaupungin eloon, mutta se tapahtuu vain kerran vuodessa. Ja silloinkin kadut kuhisevat turisteja. Niin kuin myös kevään ja kesän kiireisinä sesonkiaikoina. Niin, sellainen aito elämä jäi Venetsiasta puuttumaan. Onhan sitäkin siellä oltava. Jossain piilossa ja kätkettynä tässä salaperäisessä kaupungissa.



Ainoa suhteellisen onnistunut otokseni karnevaalipukuisesta juhlijasta - tietenkin hänen piti puhua juuri silloin kännykkään.

Venetsiasta jatkoimme matkaa kohti Milanoa ja teimme pysähdyksen Padovassa, joka osoittautui oikein mukavaksi ja sympaattiseksi pikkukaupungiksi. Mulle tuli jotenkin Tampere mieleen ja heti sydämen valtasi kotoinen ja lämmin tunne. Taidan olla pikkukaupunkityyppiä. Padovassa paistoi koko päivän ihanasti aurinko ja oli niin lämpöistä ja kevään tuntuista. Ainoana miinuksena ehkä mainitsisin, että rucolapizzani päällä oli salaattia. Se oli hieman kummallista - en tiedä, ajateltiinko keittiössä, että turisti tuskin erottaa rucolaa tavallisesta lehtisalaatista vai oliko sen tarkoituskin olla ihan tavallista salaatinlehtisilppua. Oli miten oli, olin nälkäinen ja söin hyvällä ruokahalulla. Milanossa söin elämäni ensimmäistä kertaa kebab-noutoruokaa. Muistan, että isä on joskus tehnyt itse kotona kebabia, mutta se onkin valehtelematta ollut ainoa kosketukseni tämän ruokatyypin kanssa. Kummallista, mutta totta. Kebabmestassa törmäsimme myös suomalaiseen miesryhmään. Tyypilliseen suomalaiseen tyyliin en vaihtanut sanaakaan. Kun ranskalaiset kohtaavat toisia ranskalaisia yhteistä jutun juurta löytyy vaikka kuinka moneksi tunniksi. Small talk sujuu itseltänikin paremmin kuin ennen, mutta silti selkä ytimessä on vahvana opetus siitä, että jos ei ole mitään asiaa, niin on parempi olla vaiti.

Venetsiassa kokeilimme italialaista keittiötä kiinalaisittain ja itämaisittain. Molemmat kaksi kokeilua kiinalaisittain olivat varsin järkyttäviä. Vaikka en oikeastaan edes tiedä oliko sillä toisella paikalla edes tarjoilijoiden suhteen mitään tekemistä kiinalaisuuden kanssa. Itämainen oli kuitenkin oikein positiivinen yllätys. Ruoka oli turvallista katkarapupastaa ja jälkiruokana ruusunvesiteetä. Tai jotain sentyyppistä.

Milano. Seinäjoki. Sanotaanko, että lattean kaupunkikuvan suhteen rinnastus on ehkä osuva. Milano ei ollut kaunis. Se on teollisuuskaupunki, suuria rakennuksia, liikennemelua ja paljon kiireisiä ihmisiä. Seinäjoki on kuulemma valittu joskus Suomen rumimmaksi kaupungiksi. Siitä huolimatta tai juuri sen takia, myötätunnosta, sydämeni sykkii kuitenkin vahvemmin synnyinkaupungilleni kuin Milanolle, enkä vetäisi niiden välille yhtäläisyysviivaa.


Duomon (Euroopan toiseksi suurimman katedraalin) edustalla oli paljon puluja.

Kävimme monessakin eri museossa ja täytyy sanoa, että olin kaikkiin varsin tyytyväinen. Varsinkin kaikki raamattuaiheiset maalaukset olivat aivan upeita ja niitä oli tajuttoman paljon. Ei edes tarvinnut ymmärtää mitään maalausten päälle, kun niitä toinen toistaan hienompia tauluja saattoi vain niska kenossa ihmetellä ja ihailla. Kirkoissa kipaisimme myös usein, mikä on aina omiaan ilahduttamaan teologian opiskelijaa. Ne olivat kaikki vaikuttavia. Hienoimpien äärellä en edes kehdannut kuvaa ottaa, kaikista ei toki olisi saanutkaan. Se on ihan hyvä. Kirkko on pyhä tila ja niitä täytyy kunnioittaa asianmukaisella tavalla. Kovin kylmä vain oli aina kaikissa julkisissa sisätiloissa. Eli oikeastaan päivän asuvalintaa ei olisi kannattanut tässä muodin ja tyylin maassa stressata ollenkaan, sillä takki tuli harvemmin riisuttua pois päältä. Kun oli sateista ja tuulista laitoin ihan suosiolla vettäpitävän ulkoilutakkini päälle.



Verona. Kaunis ja keskiaikainen. Suurkaupunki-Milanon jälkeen jälleen raikkaan tunnelmallinen pikkukaupunki.

Ystävänpäivän, joka keskieurooppalaisittain on rakastavaisten päivä, hengessä esitän ajatukseni Veronan tunnelmasta runon muodossa. Tahtoisin yrittää herätellä eloon jälleen luovan kirjoittamisen harrastustani. Tykkäisin kovasti kirjoittaa runoja, mutta tunnustan kyllä olevani paremmin pitemmän ja selittävämmän kaavan mukaan tekijä.



seinällä rakkauskirjeitä
sydämiä muovista ja suklaasta
ti amo sempre
ja me katkerat ja särkyneet
puhumme kliseistä
moitimme kaupallisuutta
mautonta
valehtelijat

koko ajan vaeltaessani
ihmisten kannoilla
toivoin että olisit siinä
käsi kädessäni
halki katujen
ja tiedän, että silhuettimme
olisi kaunis,
sydämenmuotoinen

pysähdytään hetkeksi
kiveen on kirjoitettu sanat
uskotaanhan, että ne ovat
elämän ja ikuisuuden mittaiset




Veronan jälkeen seurasi paluu Itävaltaan. Ja olihan se, niin kuin olisi tullut kotiin. Katsokaa nyt tuota maisemaa! Vierailu Vorarlbergissä itävaltalaisen matkakumppanini, Veronikan, kotona oli täydellinen päätös reissulle. Perhe oli aivan ylitsevuotavan ystävällinen ja vieraanvarainen. Aluksi se ihan hämmensi, mutta siitä yli päästyä, oli heidän kotonansa yksinkertaisesti vain niin hyvä olla. Parasta oli, kun vaelsimme vuorelle perheen pienelle mökille ja laskimme kelkoilla sitten kipuamamme reitin takaisin alas. Pulkkailu oli toki riemukasta ja ihanan lapsekasta, mutta jo patikointi lumessa, upean aurinkoisen luonnon keskellä oli ihana ja mieltärauhoittava kokemus. Ei oikeasti tarvinnut ajatella mitään ja se oli mahtavaa, täydellistä. Ilma oli puhdasta ja raikasta ja oli rauhallista. Ei kuulunut mitään häiritseviä ääniä. Luonto on hiljaa, mutta silti niin elävä. Alppimaisemaan taisin rakastua, mutta sen olen tainnut tunnustaa jo aikaisemminkin.


Laskettelu jäi tällä kertaa välistä. Taitojani ajatellen, ehkä hyvä niin.

Nyt jälleen Wienissä, mikä tuntuu oikein hyvältä. Täytyisi taas aktivoitua lukemaan tentteihin. Seuraava odottaa maanantaina, aiheena Vuorisaarna. Siitä lisää sitten myöhemmin.