Die Ruhe vor dem Sturm?

Nyt mulla ei ole mitään kovin jännittävää kerrottavaa. Hyvä niin, sillä sen pitäisi osoittaa, että olen tänään ja edellisviikolla yrittänyt keskittyä opiskeluun. Olen yrittänyt elvyttää suhdettani heprean perusteisiin. Kyllä tämä tästä hiljalleen. Tunnistan jo hi´fil:it aika kivasti. Ja partisiipit ja infinitiivit. Päässä pyörii varsin monipuolinen skaala raskauteen ja synnytykseen liittyvää sanastoa saksaksi, suomeksi ja hepreaksi. Nyt kuuntelen Jannaa, jotta ajattelukykyni vähän rauhoittuisi.

Pitäisi varmaan jossain välissä katsella vähän myös noita Israelin historian muistiinpanoja. Jospa sitä kävisi kokeilemassa perjantaina. Se kun olisi kirjallinen tentti, suorastaan harvinaisuus siis tiedekuntani tenttikäytännössä.

En ole mitenkään paniikissa, toivottavasti sellaista ei tulekaan. Sopivaa jännitystä vain. Professorit ovat mukavia, avuliaita ja ystävällisiä. Aina kielitaitoani kehutaan, vaikka unohdan puhuessa liian monesti laittaa verbit sivulauseen loppuun. Se vain sotii niin logiikan käsityksiäni vastaan.

Täällä on kamalan rauhatonta. Ilmeisesti jotkut palaavat viikon lopulla kotia lopullisesti ja sen takia riekkuvat nyt käytävillä yötä päivää. Tämä ennen niin rauhallinen 5. kerros on positiivisesti ilmaistuna riehakkaan eloisa. Negatiivisesti - no, sanottakoon vain, että koska kello lähenee jo puolta yötä, ja mulla on luento aamulla klo. 8.30, tahtoisin nukkua. Ehkä olen vähän kuivis, mutta arvostan yöuniani ja roomalaiskirjeen luennoitsijan taukoamaton puhe nukuttaa jo vain pienestikin väsynyttä.

Tahtoisin niin kertoa jotain kivaa. Nojoo, lauantaina näin, kun kassajonossa edessäni olleella tytöllä oli kärryissään vakuumipakattuja ruisleipiä. Niiden nimi oli Finnenbrot ja siinä paketissa oli sellainen pieni Suomen lippu. Tuli sellainen voi että - olo, muttei sellainen voi että, kun olisi nyt kotona - olo. Mulla on ollut tosi hyvä fiilis siitä lähtien, kun tulin tänne. Itseasiassa kerroin tänään luennoitsijallenikin, että tunnen oloni todella hyväksi täällä Wienissä (en oikein itsekään tiedä, miksi rupesin sitä siinä kokeesta keskustellessa painottamaan). Jotenkin vain voi olla rauhassa.

Loppuviikolle ja ensi viikolle mulla on toki jotain muutakin kuin opiskelua ohjelmassa ja lupaan, että siksi kerrottavaakin on silloin enemmän. Täytyy hyvästellä osa ihmisistä (surku), maistella aitoa (?) shamppanjaa (elitististä) ja kuumeilla Italian reissua - jei!

Makuasioista ei voi kiistellä, mutta se on totta, että suomalaiset tekevät mitä kauneinta ja parhainta musiikkia. Janna sings to my soul.

Life is what you make it
you can take it by the hand
when I'm weak I don't wanna fake it
cause it makes me who I am

And I keep on singing my song
it will keep me going strong
I don't wanna be a stranger
though it seems that I am
bittersweet, incomplete, downbeat
- that's me
this is me for you

Siis minähän rakastan kaikkien lyriikoiden kuuntelemista, pohtimista ja analysointia. Perheenjäsenistäni kukaan ei ole ikinä sitä oikein ymmärtänyt ja arvostanut. En kuuntelisi edes hyvää melodiaa, jos siinä olisi huonot sanat, joilla ei olisi mitään sanottavaa.

Kuva on Pietarin kirkosta, joka on yksi Wienin kauneimmista. Ja niitä riittää, kauniita.

"I love you like an aeroplane."

Lyriikka ei aivan aukene minulle. Kuuntelin tiskatessa jotain paikallista radiokanavaa, ja sieltä tuli tällainen biisi. Ei kovin kummoinen. Jos rakkautta määritellään jo lentokoneilla, kertoo se ehkä siitä, että maailmassa alkaa olla aikamoinen määrä rakkauslauluja. Mutta ei kai niitä koskaan voi olla liikaa?

http://www.youtube.com/watch?v=SxuhfQPg520

Nyt pitäisi kai vain opiskella ja opiskella. Olen vaan vähän pihalla, että mitä pitäisi lukea ensisijaisesti. En vieläkään tiedä tarkalleen, että milloin osa tenteistä on. Taikka mitä aion oikeasti tenttiä. Kai sitä voisi kokeilla kaikkia, eihän siinä mitään häviä, mutta suulliseen tenttiin ei oikein kehtaa mennä huonoilla tiedoilla. Ja parin kurssin suhteen mulla on aika epäilevä olo osaamistasostani.

Raksin ruudun "mit Hebräisch?" ilmoittautuessani Hedelmällisyys ja Syntymä VT:ssa kurssin tenttiin. Eli nyt sitten kertailen kielioppia ja opettelen VT:n syntymäkertomuksia hepreaksi. Ja suullisessa tentissäni käännän sujuvasti hepreasta saksaan (samalla miettien mielessäni suomeksi, miksi ihmeessä olen itseni tällaiseen tilanteeseen ajanut).

Iloitsen leivänpaahtimestani, jonka vieraideni vuoksi otin viimein käyttöön. En ymmärrä, miten en ole aiemmin kaivannut paahdettua leipää. Kaupasta löytyy täältäkin ihan mukavia kokojyväisiä lajikkeita. Odottelen myös ilolla tämäniltaista nykytanssituntiani - siitä on yli kuukausi, kun olen viimeksi ollut tunnilla! Toivottavasti se kamala ripaska-sarja olisi nyt jo haudattu.

Heräsin yöllä siihen, että selkää särki ikävästi. Nyt se on vähän parempi. Kyhjötän varmaan maailman epäergonomisimmissa asennoissa tässä työpöytäni ääressä opiskellessa ja "opiskellessa" ja sängyllä lueskellessani.
Voisinkin vähän jumpata lentsikkaliikkeitä ennaltaehkäistäkseni selkäni jumittumista, ennen kuin uppoudun syntymän jälkeiseen epäpuhtauteen.
Oon ihan yhtä pimee kuin se biisi.

Niin joo, oon kävellyt muutaman kerran tuollaisen pienen vegeravintolan ohi ja miettinyt, että sitä olisi mukava joku kerta testata. Tervetuloa siis kasvissyöjätkin, saa täältä muutakin kuin Schnitzeliä.

Katoilta tippuu jäätä ja lunta. Achtung, vorsicht!

Tänään hyvästelin vieraani. Tänään piti myös aloittaa raivoisa tentteihin valmistautuminen, mutta jotenkin en ole päässyt tästä väsymyksestä yli. Edes suihku ei piristänyt. Siispä päätin, että päivittelen nyt hetken rauhassa elämääni ja huomenna tartun asian ytimeen, historialliseen Jeesukseen tai syntymäkertomuksiin. Saa nähdä kummalla tuulella olen. Jommallakummalla on pakko olla.

Oli kiva viikko ja se meni nopeasti! Nautin aivan mielettömästi siitä, että saan esittää täällä pikku-matkaopasta: kuljettaa ihmisiä itselleni tuttuja reittejä pitkin kaupungilla, osata johdattaa kivoihin kauppoihin, hyviin ruokamestoihin, viihtyisiin kahviloihin ja joskus tuurilla löydän jonkun jännän kapakankin. Tuntuu itestäkin vähän siltä, kuin olisi lomalla. Ja oikeastaan paremmalta. On hauskaa olla hyödyksi ja päästä ehdoitta tyydyttämään pientä besserwisseri-puoltaan.

Vaikka tosissaan, tulipa jälleen viikon aikana sellainen varma olo siitä, että this is my city. Wien nyt vaan on niin mun juttu.

Jos nyt rupeaisin kertomaan, että mitä kaikkea me ollaan tyttöjen kanssa kuluneen viikon aikana tehty, istuisin tässä koneen ääressä aamuun asti ja tästä tulisi niin pitkä päivitys, että bloggerini kaatuisi. Tai se kaataisi minut. Siispä tiivistys on jalo taito. Hanna taisi kiteyttää yhteen postikorteistaan, että Wien on tarjonnut kirkkoja, kakkuja ja kulttuuria. Järjestyksestä kiisteltiin, mutta se nyt ei ole tärkeää. Wienistä löytyy noita kaikkia ja prioriteetithan ihmisellä vaihtelevat päivittäin.

Jos arkkitehtiopiskelijan kanssa päätyy suunnistamaan kaupunkia ristiin rastiin niska kenossa taloja ihaillen ja kuvaten, niin mihin luulet teologiopiskelijoiden kanssa päätyväsi? Kirkkoihin, tottakai! Ryntäsimme tietysti ensimmäiseksi Stephansdomiin, kuten jokaisen kunnon turistin kuuluukin tehdä. Varsinainen löytö oli kuitenkin Kärtnerstrassen ostoskadun keskellä oleva pieni johanniittijärjestölle kuuluva Malteserkirche, jonne satuimme juuri sopivasti vesperin aikaan. Minun maailmankuvassani vesperit ovat lyhyitä ja ytimekkäitä, mutta tämäpä kesti reilun tunnin. Ellei kirkossa olisi ollut varsin vilpoinen, ei se olisi haitannut ollenkaan. Papilla puhetta riitti ja latinaksi laulettiin. Päivän tekstin onneksi tajusin ongelmitta. Katolisessa kirkossa elettiin tuolloin sunnuntaina 13. päivä vielä joulunaikaa, mikä oli meille yllätys (kaikkea ei voi teologikaan kaikesta kristinuskoon liittyvästä tietää - inhimillinen tietämys on aina vajavaista!). Erityisen sympaattista oli, että vesperin lopuksi pappi kantoi ruusukorissa lepäävää Jeesus-lasta keskikäytävää pitkin ja pysähtyi jokaisen paikallaolijan kohdalle, jotta tämä saattoi hiljentyä korin ts. seimen äärellä ja ottaa ruusun itselleen kotiin viemiseksi. Ja hyviä ruusuja olivat nuo, vasta tänään katsoin tarpeelliseksi luovuttaa ne biojäteastialle.

Kirkoista voisin toki teologina lörpötellä paljonkin, mutta sanon vain kaksi asiaa. Karlskirche oli pienoinen pettymys - se ei sisältä vastannut mielestäni ollenkaan sen prameaa ulkoasua. Lisäksi en tiedä mitä oikein ajattelin, kun mietin innoissani panoramahissiä ja näköalatasannetta kirkon kupolissa. En ikinä päässyt ylös kupoliin asti. Jäimme Iinan kanssa peloissamme kököttämään portaille ja pohtimaan, että kestävätköhän nämä huojuvilta vaikuttavat rakennustelineet oikeasti vai saammeko vielä kokea jännittävän vapaapudotuksen. Mulla on korkeanpaikankammo, enkä enää ikinä aliarvioi sitä. Vieläkin tuntuu vatsassa, kun ajattelen sitä pudotusta..

Aivan ihana kokemus oli kuitenkin Taize-hartaus Ruprechtskirchessä (olimme muuten yhtä mieltä siitä, että se olisi loistava kirkko häille!). Siellä tuli vimeistään lopullisesti sellainen olo, että sinne Taizehen on joskus vielä päästävä. Ehkä ensi kesänä käytän viimeiset vaihtarisäästöni Taizen matkaan. Ei olisi ollenkaan huono ajatus. Keskiviikon hartaudessa se ilmapiiri, sen rauha ja yhteys oli vain niin todellista, kaunista, melkein käsin kosketeltavaa. Taize olisi varmasti juuri sellainen paikka, jossa tajuaisi kolme yksinkertaista asiaa ja niiden keskinäisen yhteyden: minä, muut ihmiset ja Jumala.

Kirkot ovat toki kulttuuria, mutta muina kulttuurielämyksinä mieleeni jäivät erityisesti Annie Leibovitzin valokuvanäyttely Kunsthaus Wienissä ja Anna Karenina -baletti Staatsoperassa. Minähän en maalaustaiteesta mitään ymmärrä, kuten olen täällä jo tunnustanutkin. Munchin näyttely oli pitkästä aikaa sellainen, josta oikeasti nautin ja johon pääsin oikein sisällekin ja näin nyökyttelivät myös Leopoldmuseumissa visitoineet teologiystäväni. Valokuvista taas pidän, ne ovat jotenkin yksinkertaisempia ja paljaampia. Eivät välttämättä helpompia. On uskomatonta, miten johonkin henkilökuvaan (mikäköhän se oikea sana olisi..?) voi kätkeytyä koko elämäntarina. Ei ikinä voi varmasti tietää, mitä tuon ihmisen kokemukset ja tunteet ovat, mutta näet että ne ovat siinä. Että hetkenä jolloin se otos otettiin, tuo ihminen oli siinä. Sekunti, ja kaikki tallentui.

Anna Karenina oli hieno ja upea, niin kuin baletit usein ovat. Mutta tässä oli nyt erityisesti sitä kiivasta intohimoa ja traagista kohtaloa, joita tällaisena dramaattisen ja tunteellisen romantiikan ystävänä aina kaipailen. Kekseliäitä duettoja. Koreografi oli onneksi oivaltanut, ettei liikkeen tarvitse aina olla ensisijaisesti kaunista. Karkea, dynaaminen ja sisäsyntyinen liike on vain niin paljon mielenkiintoisempaa ja tarjoaa mahdollisuuden viedä katsoja syvemmälle esitykseen ja omaan kokemusmaailmaansa. Joukkokohtaukset olivat myös hienoja ja onnistuneita. Ainoa juttu, mikä hieman eläytymistäni häiritsi, oli toinen miespäätanssijoista, joka esitti Annan rakastajaa. Täytyy siis todeta, että oli se Annan aviomies sen verta karismaattinen ilmestys, että siksi vaikea kuvitella, että Anna olisi rakastajakseen sellaisen kiiltokuvapojan valinnut. Aviomies oli kuulemma kylmä ja tunteeton, mutta sanoisin, että varsin tuliselta hän kaukaa parvelta tähystäenkin vaikutti.

Lyhyesti voin vielä kuitata, että kävimme elokuvissa (Soul Kitchen, suosittelen suuresti!), Erasmus-pirskeissä (diskoteekkiin oli kävelymatka asunnoltani - tällaista tilannetta ei ole ikinä ennen missään ollut!) ja hieman shoppailtiin (Hanna kannusti innokkaasti lempivaateputiikkiani, Orsayta, jatkamaan liikentoimintaansa ja itsekin annoin yhdelle hameelle paremman elämän). Itselleni antaisin pisteitä siitä, että löysin/tiesin meille kivoja ruokapaikkoja. Aina löytyi joko viihtyisä miljöö, maukas ruoka tai kivat tarjoilijat. Joskus myös kävi onni ja sattui koko paletti olemaan kasassa samassa paikassa.

Erasmus-opiskelijat kuulemma tahtovat irrotella ja seikkailla, ainakin näin totesi minulle paikallinen ex-erasmus. En oikein tiedä mitä seikkailu on, miten se pitäisi määritellä. Ehkä en ole oikeasti seikkailuhenkinen, kun en pääse tämän termin ytimeen. Tiedän vain, että meillä oli kiva viikko. Se koostui monista pienistä mukavista asioista ja kokemuksista. Sellaisia miniatyyriseikkailuja. Niitä on Wien täynnä!

Kiitos Hannalle ja Iinalle vierailuista. Toivon, että he kehuvat Wieniä niin paljon, että ette voi olla tulematta katsomaan, millaista täällä oikein on. Tule, näe ja koe. Mene ja tiedä.

Kuvassa tiivistyy sitten osuvasti mainintani niistä kakuista - Cafe Sperlin Sachertorte on toistaiseksi parasta maistamaani, ei ollenkaan kuivaa ja suussa sulavan herkullinen kuorrute! Ettekä tiedäkään miten hyvää on rot Wein gespritzt. Punaviiniä jatkettuna kivennäisvedellä. Turha irvistellä, se on paikallinen tapa und ich mag's sehr!

Sometimes I run and sometimes I hide

Tänään on ollut piiloutumispäivä. Taisin hypätä kahtena edellisenä päivänä niin innokkaasti takaisin Wien-arkeeni, että nyt piti vähän hidastaa. Sainpa ainakin esseeni viimeisteltyä ja lähetettyä sekä kirjoitettua ajatuksella muutaman postikortin. Lisäksi päivitän nyt tätä blogia, koska ensi viikon aikana en sitä ehkä ehdi tekemään. Mutta siitä en ole yhtään pahoillani, sillä aikaani vievät mukavasti huomenna saapuvat teologikollegani - Iina und Hanna, willkommen in Wien!

Eilen vietin jälleen yhden korkeakulttuuri-illan Wienissä. Olin Staatoperassa ja ensimmäistä kertaa koko elämäni aikana katsomassa oopperaa. Valitettavasti myös ensimmäisenä mieleeni tulevat adjektiivit sitä kuvaamaan ovat pitkä, pitkäveteinen, synkkä, vaikeaselkoinen, uuvuttava ja raskas. Oopperan nimi oli Manon ja se kertoi siis Manon-nimisen naisen tarinan. Manon rakastui yhtäkkiä tulisesti juna-asemalla Chevalieriin (tätä en selitä mitenkään ironisesti, voihan niin käydä!), sitten he pakenivat jonnekin ja pian alkoi kaikenlaisia ongelmia ilmaantua. Loppu oli tietysti traaginen. Ehkä vaikuttavin kohtaus oli, kun Manon oli pettänyt Chevalierin luottamuksen ja joutui siksi anomaan anteeksiantoa ja vakuuttelemaan rakkauttaan. Chevalier yritti taistella tunteitaan vastaan ja torjua Manonin, mutta lopulta ei voinut muuta kuin antaa rakkaudelleen periksi ja puhjeta ylistämään Manonia naisista upeimmaksi, ihanimmaksi, kauneimmaksi ja rakastettavimmaksi.

Vaikka oopperassa saa kokea suuria tunteita: palavaa intohimoa, myrskyisää rakkautta ja veristä kateutta, en silti ehkä laske sitä mieluisimpien taidemuotojeni joukkoon. Varsin haastavan tästä taide-elämyksestä teki myös se, että ooppera oli ranskankielinen ja tekstitystä piti seurata saksaksi. Tai olisi sen englanniksikin saanut, mutta periaattesta käyn täällä taisteluni saksaksi niin pitkälle kuin mahdollista. Oopperaseurueeni kanssa naureskelimmekin, että iltamme oli todellakin kansainvälinen: joukkomme oli suomalais-tsekkiläis-espanjalainen, ooppera ranskankielinen ja väliajalla puhuimme keskenämme englantia.

Eilen törmäsin ensimmäistä kertaa pukukoodirikkeeseen! Kun olimme ostamassa lippujamme, vieressämme olevan seurueen luo tuli yksi portieereista ja alkoi sättiä erään miehen housuja. Niissä ei kuulemma ollut tulemista esitystä katsomaan. Itse en olisi kuin vasta tarkemmalla silmäilyllä huomannut, että miehen housut eivät olleet tavalliset mustat housut, vaan sellaista pehmeää tuulipukukangasta olevat ulkoiluhousut. Eivätkä todellakaan mitenkään törkyisen tai epäsiistin näköiset. He sitäpaitsi ostivat liput galleriaan, eli ylimmälle parvelle seisomapaikoille aivan niin kuin mekin. Ei sinne edes kukaan voi nähdä, että mitä sulla on päällä! Ehkä sillä portieerilla oli vain jotain henkilökohtaista hampaan kolossa sellaisia housuja ja niiden pitäjiä kohtaan.

Pakko jatkaa tätä piinaavaa oopperapäivitystäni vielä muutamalla lauseella. Meinasin nimittäin pyörtyä siellä! Muistan vain kaksi sellaista aikaisempaa tilannetta, milloin on tuntunut siltä, että taju lähtee: käsityökurssin opastuskierroksella ja lääkärin vastaanotolla, kun olin 40 asteen kuumeessa. Eilen tosiaan jossain siinä esityksen puolivälin tienoilla alkoi ihan äkisti sumeta silmissä, äänet vain kohisivat epämääräisesti korvissa, nousi iholle sellainen inhottava kylmä hiki, huojutti ja oksetti. Ajattelin, että olisi ehkä nolointa ikinä oksentaa Wienin oopperatalossa, joten tajusin istua alas rappusille. Olo helpotti kummasti, kun riisuin paksun villatakkini pois. Siellä oli aivan todella kuuma ja huono ilma - tajusin sen vasta, kun meinasin pyörtyä. Ystäväni sanoivat, että huomasin sen siksi, että esitys ei ollut erityisen hyvä. Sekin on totta. Joutsenlampea katsoessa jouduin seisoskelemaan paljon tiiviimmässä ryppäässä, eikä yhtään keho ilmoittanut, että ahdistaisi.

Ehkä siinä oli nyt riittävästi kertomusta elämäni ensimmäisestä oopperakokemuksesta. Lopettelen puolustelemalla kuvaani. Olen ihastellut muutamia lifestyle- ja muotiblogeja. Itse en osaisi sellaista pitää, eikä se ehkä olisi oikein mun tyylistäkään. Tällainen ajatusvirta, aiheina sitä ja tätä ja kaikkea siltä väliltä on vain niin paljon rennompaa. Kuvassa kuitenkin tällä kertaa minä ja päivän tyylini. Pikkusiskoni julisti kotiin palatessani, että kuosini on huomattavasti parantunut Wienissä ollessani. En oikein tiedä, miten tuo toteamus olisi pitänyt ottaa. Olen toki ostellut täältä jonkun verran uusia vaatteita - ihan tarpeestakin! Väriskaalaani olen laajentanut ja elävöittänyt. Mutta tuntuu, että päälinja on aikalailla sama, mikä se sitten ikinä onkin. Ainakin Marimekon raidat ja pallot ovat vanhoja tuttuja ylläni jo vuosien takaa.

Hier bin ich wieder

Täällä olen jälleen. Tänään oli aivan tavallinen torstaipäivä. Hyvä sellainen, niin kuin ne yleensä täällä ovat. Aamuluennolla, joka siis alkaa klo. 8.30 olin aivan virkeänä, koska tajusin kerrankin mennä ajoissa nukkumaan. Olin kieltämättä valmiskin petiin jo seitsemän aikaan. Hieman verotti yöunia tuo aamuviideltä lennolle herääminen. Tänään olin kuitenkin erityisen iloinen päivän toisesta luennostani, joka ei yleensä lukeudu suosikkeihini, sillä se pohtii dogmatiikan perusteita. Arvatkaapa, miksi mielestäni oli kiva luento? No, koska käsittelimme tällä kertaa Raamattua, kaanonia ja sen muodostusta sekä puhuimme eri käännöksistä ja niiden merkityksistä ja keskinäisistä suhteista. Kerrankin pysyin kärryillä dogmatiikan luennolla! Ja näin on siksi, että käsiteltävä aihe oli sopivan eksegeettinen.. mutta silti!
Opiskelu täällä on vahvistanut tunteitani eksegetiikkaa kohtaan. Se on mun juttu. Pitäisi vaan keksiä, että mikä olisi se toinen laitos, jonne niitä aineopintoja tekisin. Mietin käyttistä ja pastoraalipsykologiaa joskus keväällä, mutta jotenkin se ei nyt nappaa. Ehkä taistelen ja vielä joskus voitan kamppailuni systemaattisen teologian parissa.

Lounastin perinteiseen torstaiseen tapaani muutaman teologikaverini kanssa. Syön täällä ainakin kerran viikossa ulkona ja yleensä juuri torstainen lounaamme on se tapahtuma. Monesti olemme käyneet Mr. Lee:ssä, jossa on monipuolinen aasialainen keittiö ja edulliset lounastarjoukset opiskelijoille. Tänään päädyimme kuitenkin Vapianoon, jossa itse kävin nyt ensimmäistä kertaa. Ovelta sai kortin, siis sellaisen pankkikortin näköisen, ja ruokalistan. Siitä sitten valitsin mieleiseni annoksen (pastaa tällä kertaa, nojoo, kuten aika usein) ja suuntasin keittiötä kohti jonojen jatkeeksi. Vuoroni tullessa kerroin kokille, mitä tahdon ja hän pyöräytti annokseni siinä silmieni edessä. Ihan parasta, että sai itse valita kaikki mausteet! Lopuksi vilautin korttia lukijalle, jolle tallentui ruokani hinta ja sen jälkeen sainkin suunnistaa höyryävä lautanen käsissäni nauttimaan lounaasta viihtyisään ravintolasaliin. Mukava paikka, ja hyvä ruoka! Ja niin, lopuksi ruoka piti tietty maksaa siinä ovella, mistä sen kortinkin oli saanut.

Jazztanssitunnilla oli mukavaa kuten aina. Tykkään uudesta koreografiasta, joka on selvästi tyyliltään erilainen kuin edellinen. Ei sillä, että edellisessä olisi mitään vikaa ollut, mutta vaihtelu virkistää. Koreografia on myös teknisesti haastavampi, siinä jännällä tavalla yhdistyy baletin ja jazzin liikekieli ja tempo vaihtelee tosi slow motionista tosi nopeaan liikkeeseen. Ja sain päteä freeze-taidoillani! (niin millä taidoilla..?) Eli onnistun siis vain yksinkertaisesti hetken kannattelemaan painoani käsilläni. Sellaisessa sykkyräasennossa. Ei se oikeastaan edes näytä mitenkään mielettömän upealta, mutta tuntuupa ihan hauskalta.

Shoppailin myös vähän kasvojenhoitotuotteita. Ne ovat täällä halvempia kuin Suomessa, joten täytyy ottaa kokeiluista kaikki ilo irti. Lisäksi päädyin jälleen kerran puolitahallani kirjakauppaan ja löysin tieni ulos sieltä vasta ostettuani uuden metromatkakirjan. Kirjan nimi on Die Frau mit dem Schwan, Nainen kanssa joutsenen. Toivon, että se on hieman parempi kuin edellinen metrokirjani. Ei se mies sitten muuttanutkaan yhteen tyttöystävänsä kanssa, mutta taisi se toisaalta ollakin oikea ratkaisu. Sori, että nyt spoilasin, jos joku olisi tahtonut sen joskus lainata.

Kiva olla taas täällä! Mulla on ollut ihan tajuttoman hyvä fiilis eilisestä lähtien, kun läksin matkaan. Tahdon muuten vielä kiittää niitä ihmisiä, jotka toivottivat mulle hyvää matkaa! Kiitos, danke schön! Olen täällä Wienissä oleillessa alkanut vähitellen päästä mukaan kaikenlaisiin fraaseihin, tervehdyksiin ja terveisiin. Ovat ne ihan tärkeitä ja on niissä järkeä! Kyllä se matka vaan sujuu paremmin, kun joku toivoo sen hyväksi. Ja hyvin meni matkani, vaikka lento lähtikin melkein tunnin myöhässä ja kesti yliaikaa, koska emme saaneet Wienin päässä laskeutumislupaa, mikäli oikein pilotin mongerrusta tulkitsin. Mutta mulla oli koneessa ruhtinaallisesti tilaa - mulla oli keskipaikka kolmen penkin ryhmästä, mutta kummallekaan puolelleni ei tullut istumaan ketään. Jotenka ylhäisessä yksinäisyydessäni nautin lennostani, kunnes loppumatkasta eräs vanhempi mies päätti, että kökötän joko liian surkeasti tai liian mukavasti yksikseni ja vaihtoi paikkaa viereeni.
Joka tapauksessa, hyvin laskeuduin Wieniin ja hyvin varmasti elämä lähtee täällä taas jatkumaan.

Kuvassa lähi-Bibani iltavalaistuksessa. Talo oli melkein koko syksyn paketissa, mutta nyt remontti on ohitse ja Bibani saa loistaa hehkuvaa pinkkiä valoaan valkoista julkisivua vasten. Huomasin ikkunasta, että se innokas myyjänainen oli kassalla. Onneksi mulla ei ollut mitään tarvetta tänään asioida siellä, joten pelastuin ylimääräisiltä poskipunilta ja kulmakyniltä.

Katsokaa, miten vähän täällä on lunta verrattuna Helsinkiin! Kaipaan lunta hieman. Ja teitä enemmän. Ciao!

Matka jatkuu

Ylihuomenna tähän aikaan olen Wienissä. Täytyy sanoa, että ajatus siitä tuntuu hyvältä. Tämä oli juuri sopivanpituinen loma kotona ja nyt kaipaan jo takaisin jatkamaan arkeani. Niin hassua, että se arkielämä on ulkomailla ja lomaa vietin kotimaassa. Hämärtää vähän noita käsitteitäkin, kun koti voi tosiaan olla myös vierailla mailla. En muuten ikinä ole omaksunut sanontaa "muu maa mustikka, oma maa mansikka". Tykkään enempi mustikoista kuin mansikoista, joten tuo vertaus ei pelaa omalla kohdallani niin kuin sen pitäisi.

Uuden vuoden vietin oikein mukavasti. Ystäviä, hyvää ruokaa ja naurua. Mitäpä siihen olisi lisäämisen tarvetta. Onnistunut ilta potkii toivottavasti myös koko vuoden onnistuneesti liikkeelle. Vaikka yritän välttyä toivomasta liikoja ennalta, ettei tule sitten pettymyksiä, niin sanonpa kuitenkin, että varsin lahjakkaasti pitäisi möhliäkin, jotta tästä vuodesta ei tulisi kiva. Sille on niin hyvät raaka-aineet:helmikuussa häämöttävä Italian-matka niistä yhtenä esimerkkinä.

Kun joskus surettaa ja harmittaa, sehän on selvää, täytyy vain yrittää hymyillä, niin että alkaa oikeasti hymyilyttää. Kaikkein parhaimman murhelääkkeen olen poiminut Sooloilua-elokuvasta, jossa anoppi ohjeistaa miniäänsä leipomaan pannukakun silloin, kun kaikki menee päin mäkeä; saa muuta ajateltavaa, käsille tekemistä, taloon leviää hyvä tuoksu ja pannari on aina hyvää syötävää. Itse vakuutan vielä, että pannukakku (meillä eteläpohjalaisittain kropsu) ei voi mennä pieleen, vaikka kaikki muu olisikin sitten nurin päin. Pannarista saa itse asiassa erittäin onnistuneen, kun taikinan maustaa kanelilla, kardemummalla ja vanilliinisokerilla ja päälle ripottelee omenanlohkoja. Se on laiskalle ja kokkausrajoitteiselle hyvä omenapiirakan korvike!

Huomenna pitäisi vielä tehdä muutamia tuliaisostoksia, varmaan ainakin perinteisesti salmiakkia ja fazerin sinistä on hankittava. Sitten pyykkäystä ja pakkausta. Onneksi matkalaukkuni oli puolityhjä tullessani kotiin, tuntuu nimittäin, että nyt tuota mukaanotettavaa on yllättävän paljon. Välttelen sen ajattelemista, miten saan kaiken tavaran aikanaan Wienistä Helsinkiin. No, siihen murheeseen on vielä rutkasti aikaa miettiä ratkaisuja.

Olen tehnyt ensimmäisen osan esseestäni kurssille Syntymä ja hedelmällisyys VT:ssa. Ja ei se edes niin kovin tönköltä saksalta vaikuta, ainakin kirjoittaminen sujui yllättävän kivuttomasti, kun vaan pääsi vauhtiin. Pohdin siis mitä eräässä artikkelissa esitetyt raamatunkohdat kertovat ihmisen ja Jumalan välisestä suhteesta. Vielä olisi sitten se toinen, soveltavampi kysymys jäljellä. Pitäisi miettiä, millaista keskustelupohjaa ne Vanhan Testamentin tekstit tarjoavat nykypäivän debatille elämän alusta, raskaudesta, syntymästä ym. Erittäin mielenkiintoinen kurssi!

Seuraava päivitys ja kaikki sitä seuraavat tulevat sitten Wienistä. Olen tällä hetkellä sillä mielellä, etten taida Suomeen matkustaa seuraavan puolen vuoden aikana. Ei ole oikein mitään sellaista erityistä syytä, miksi tulisin. Mutta keksin monia syitä, miksi Wieniin kannattaa tulla vierailulle! Seuraavat vieraani saapuvatkin jo vain muutama päivä oman paluuni jälkeen. Herzlich willkommen!

Kuvassa riemukas otos itselaukaisimella kämpiltäni syyskuun alussa.

Another year has gone by

Viimeisiä tunteja tätä vuotta viedään. On ollut hyvä vuosi. Erittäin tapahtumarikas sanoisin - tiedän etten saisi, tuohan on svetisismi. Mutta sitä se on kaikin puolin ollut. Tuntuu, että olen todella elänyt tämän vuoden. Olen nimittäin aina ollut haaveiluun taipuvainen. Uppoudun ajatuksiini rakennellen sekä pieniä pilvimajoja että suuria pilvilinnoja. Joskus saattaa siksi mennä ohitse, mitä tapahtuu nyt, in real life. Ei sillä, että pitäisin haaveilijapuoltani asiana, josta olisi hyvä päästä eroon. Unelmia täytyy olla, ne kuuluvat elämään, sellaiset pienet ja suuret. Silloin on jotain, mitä odottaa ja toivoa. Sillä aina on toivoa. Ja se tekee elämästä ihanan ja elämisen arvoisen.

Kuten olen jo aiemmin pohtinut, Wienissä olen oppinut elämään hetkessä, olemaan spontaani. Tästä uudenlaisesta olemisesta olen nauttinut kovasti. On niin paljon tilaisuuksia ja mahdollisuuksia, joihin tarttua. Elämä on yllätyksellistä, eikä sitä tarvitse liikaa suunnitella.

Kuitenkin suunnittelusta puheen ollen, olen pääsemässä voitolle tässä pienessä joululomakriisissäni. Tiedän, että tahdon palata Wieniin ja viettää siellä seuraavat 6 kuukautta, ottaen niistä kaiken mahdollisen irti. Tiedän, että sen jälkeen palaan kotiin, sillä syksyllä minulla on täällä paljon tehtävää. Eikä minun tarvitse unohtaa Wien-aikaa ja palata vanhaan tuttuun Helsinki-muottiin. On ainakin kaksi muutosta, jotka tahdon varmasti tehdä: jatkan nykytanssi-, jazz- ja/tai -balettitunteja (olinpa ajattelematon ja typerä, kun ikinä niistä luovuin) ja pidän yllä saksan kielitaitoani, vaikka osallistumalla Helsingin erasmus-toimintaan.

Tänään vuoteni vaihtuu iltaa istuen muutaman hyvän ystävän kanssa, jotka tunnen jo monen vuoden takaa. Toivon ihmisille maltillisuutta rakettien parissa, että vältyttäisiin turhilta silmävammoilta. Itse vastustan niitä ja mielestäni niitä ei pitäisi kaupunkialueella sallia ammuttavan ollenkaan. Roskaavatkin vielä kamalasti. Rukoilen tämänaamuisen Espoon ampumavälikohtauksen uhrien omaisille jaksamista. Tapahtunut on niin suuri vääryys, eikä kysymykseen miksi, pysty kukaan tyydyttävästi vastaamaan. Syyttely ei vie surua. Siksi toivon, että ihmiset saisivat ensin tarvitsemaansa kriisiapua, ennen kuin media intoutuu mässäilemään traagisilla tarinoilla ja päättäjät puolustelevat ja riitauttavat mielipiteitään aselaista.

Kuvassa olen tyypillisessä wieniläisessä ympäristössä - kahvilassa, edessäni pala Sachertortea ja kupillinen Melangea. Alle viikon päästä jatkuu tarinointi aiheesta Mein Leben in Wien. Nyt kiitän kaikkia elämäni ihmisiä tästä kuluneesta vuodesta, myös ja erityisesti niitä, joita en näe Wien-elämäni aikana. Iloisena ja toiveikkaana astun uuteen vuoteen. Siitä tulee täysi kymppi!