Tunteita

Tänään heräsin ylpeänä isosiskona. Sain Vilmalta viestin, jossa hän kertoi saaneensa historiasta M:n. Meidän Vilma, minun pikkusiskoni, todellakin ylitti itsensä. Milloin hän kasvoi noin isoksi, fiksuksi ja vastuuntuntoiseksi? En osaa vieläkään ajatella Vilmaa täysi-ikäisenä. Mutta ehkä isosisko - pikkusisko-suhde ei tunne ikää tai aikuistumista. Niin, me ollaan vain aina me, siskokset.

Tänään minut teki myös hyvin onnelliseksi lähikauppani mukava myyjätäti. Täällähän ei tunneta mitään koreja, ja koska kärryt koen vähän turhan suureellisiksi, niin kasaan tavaroita aina vain syliini. No niin, tänään sitten viimein kävi vahinko, jonka tapahtumista olen aavistellut ja pelännyt jo pitkään. Kurkottaessani hyllystä gnocchi-pakettia kukkuraisesta sylistäni lätsähti maahan puolen litran jogurttipurkki. Rikkihän se meni, tietysti. Hetken ajattelin, että ehkä kukaan ei huomannut, tungen sen vain jonnekin piiloon ja kävelen pois niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Kilttinä ja tunnollisena tyttönä valitsin kuitenkin rehellisen linjan, hain hyllystä uuden jogurttipurkin ja suunnistin kassalle. Siinä sitten aloitin heti anteeksipyynnöllä ja sanoin maksavani tottakai rikkoutuneen jogurttipurkinkin, koska tapahtunut oli täysin omaa syytäni. Myyjätäti kuitenkin aivan kuin itsestäänselvyytenä totesi, ettei minun toki rikkoutunutta tarvitse maksaa ja siirsi sen vain syrjään. Kysyi etukorttia ja toivotti lopuksi mukavaa illanjatkoa. Siis mitä? Tämähän oli ihan liian reilua, vahingosta ei rangaistu.

Viikonloppuni oli erittäin kultturelli. Perjantaina olimme katsomassa Joutsenlampea Staatsoperassa. Se oli kaunis. Siihen ei ole paljoa lisättävää. Musiikki, tanssi, tunnelma - se tuntui kehossa asti, eikä vain kylminä väreinä tai kananlihaisella iholla. Joutsenlammessa on vain niin upeita duettoja ja koreografisia ryhmämuodostelmia. Eniten ihalin sitä, miten kauniisti ja täydellisesti Odeten selkä kaartui. Ja miten saumattomasti hänen liikkeensä sointuivat yhteen prinssi-Siegfriedin liikkeisiin. Tanssi virtasi heissä puhtaasti ja lumoavasti.

Ah, niin. Kivaa oli toki nähdä Pienten joutsenten tanssi. En malttanut olla supattamatta seuralaisilleni: "Ich hab das auch gemacht! I've done that too!". Illalla muistelin askeleitakin. Pienellä harjoittelulla, kyllä se vielä menisi! Täytyy muistaa tempo ja koordinaatio - ja toki tärkeintä on yhteisen rytmin löytäminen kolmen muun joutsenen kanssa. Meillä oli silloin hyvä swanteam (:

Sunnuntaina kävimme Leopold-museossa, jossa oli parhaillaan näytteillä Edvard Munchin teoksia. Minä, joka en maalaustaiteesta pahemmin mitään ymmärrä taikka perusta, pidin tästä näyttelystä ihan suunnattomasti. Tai sanoisinko, että se oikeasti vaikutti minuun. Munchin teoksista huokuu mielettömän vahvoja tunteita. Vaikka henkilöt näyttävät kasvoiltaan hyvinkin tyhjiltä ja ilmeettömiltä, silti niistä välittyy se tunne: pelko, kateus, melankolia, tuska, mitä Munch haluaa viestittää. Kovin synkkää ja surullista sielunmaisemaa hän aikoinaan maalaili. Ei ollut kovin hilpeä ihminen. Elämä koetteli karuudellaan. Jostain luin, että Munchilla oli kiihkeä viha-rakkaus-suhde elämänsä naisen kanssa. Sen vaikutuksia näkynee myös hänen tavassaan kuvata naisia, joka on varsin säälimättömän suora ja häikäilemätön. En tiedä, pitäisikö sen suututtaa, mutta jollain tapaa Munchin tyyli on myös ihaltavaa. En usko, että Munch ymmärsi elämän kurjuutta ja varjopuolta sen kummemmin kuin kukaan muukaan. Uskon, että jokaisella ihmisellä on pimeytensä, johon kukaan muu ei pääse sisälle. Munch ei kuitenkaan pelännyt tuoda synkkyyttä esille. Hän näyttää sen, mitä pelkäämme. Ja ei minun oloni ainakaan muuttunut kamalan synkeäksi näyttelyn jälkeen. Mietin maalausten äärellä lähinnä, että näin pahalta ihmisestä joskus tosiaan tuntuu, tällaista elämän todellisuus voi myös olla, sinäpä sen sanoit. Tai maalasit. Ja se on kunnioitettava saavutus.

Joulumarkkinakausi alkoi! Olen ehkä vähän etuajassa tämän joulutunnelmoinnin kanssa, nyt on kuitenkin vasta marraskuun puoliväli. Tai sitten voisi toisaalta sanoa, että on JO marraskuun puoliväli. Sitä painottaen on huolestuttavaa, että tämä on vasta kolmas blogipäivitykseni tässä kuussa. Lukijat (jos niitä nyt enää on) ehkä ajattelevat nyt, että ei kiitos ainakaan yhtään enempää jorinoita. Joskus teksti menee ehkä vähän sekavaksi, kun unohdun ajatuksiini ja kirjoitan vain miltä itsestäni tuntuu ja miten itse asiat näen, enkä niinkään ajattele, mikä olisi lukijoista kiinnostavaa kuultavaa. Niin, en tiedä kuinka lukijaystävällinen blogini on, mutta ainakin se on rehellinen.

Tasan kuukauden päästä koittaa kotiintulopäivä! Pieni koti-ikävä kuuluu toki tämän hetkiseen tunnekavalkadiin. Mutta ei sentään niin synkissä tunnelmissa liikuta kuin Munchin tauluissa. Kaukana siitä, onneksi.

Kuvissa Staatsoper ja epätarkka tunnelmakuva Christkindlmarktilta Raatihuoneen edustalta. Kuvissa on oikea päiväys, mutta kellon ajaksi sopisi paremmin pm. Aina säädöt jotenkin pielessä.