Ja tapahtui niin, että..

Ilmeisesti kuunvaihdos on mulle jonkunlainen taantumapiste. Kauheen vaivalloista aloittaa taas laskemaan päiviä alusta. Aika tylsää, että ikinä ei päästä yli 31:n. Joka tapauksessa, oli varsin vilkas ja kiireinen loppuviikko. Ehkä ohjelmapitoisin tähän astisista. Yritänpä nyt muistella jotain, mitä se piti sisällään.

Perjantaina kävimme luistelemassa Stadtparkin lähellä olevalla tekojääradalla. Täytyi heti facebookissakin hehkuttaa, että pysyin pystyssä. Totta se on, en kaatunut kertaakaan! Pariin otteeseen tasapaino lähti kyllä heittämään taaksepäin ja vatsan pohjassa ehdin jo aavistaa tunteen siitä, että nyt mennään pian peffalleen. Mutta ei, jotenkin onnistuin hetken aikaa epävarmasti edestakaisin vaapattuani asettamaan itseni jälleen balanssiin. Aika huteraa menoa se siis oli aluksi. Ei mistään pitkistä liu'uista ja polvien joustosta tietoakaan. Mutta ehkä siinä muutaman kymmenen kertaa rinkiä kierrettyäni aloin päästä vähän rytmiin. Luisteluliikkeissäni ei tosin ollut havaittavissa suurta vaihtelua, soi musiikkina sitten Madonnaa tai tirolilaista kansanmusiikkia. Dance on the floor but not on the ice.

Lauantaina heräsin viideltä. Siis aamulla. Junamme Linziin lähti Westbahnhofilta ennen seitsemää. Kuuden jälkeen kopistellessani autioita katuja pitkin kämpiltäni rautatieasemaa kohti tavoitin varmaan sellaisen sinisen hetken. Niin kuin niissä Fazerin mainoksissa. Ennen olen saanut niitä vain koti-Suomessa, mutta nyt se tuli täällä, Wienissä, 15. kaupinginosassa. Taivas oli punertava ja ilma kirpeää. Oli hiljaista, mutta sellaisella kaupunkimaisella tavalla, ei siis mitenkään kuollutta. Uneliasta. Jos en olisi tiennyt, mitä kello on, en olisi osannut sanoa, onko ilta vai aamu. Sitten se vain tuli, yksinkertainen ajatus ja olotila, että nyt juuri tässä hetkessä kaikki on niin kuin pitääkin. It's a new dawn, it's a new day, it's a new life for me. And I'm feeling good.

Pääsin kuitenkin myös sinne Linziin asti. Ostettiin halvat ryhmäliput - matkani Linziin ja takaisin kustansi 5,60 euroa. Halpuus kostautui hieman matkan pituudessa. Lipuilla kun sai matkustaa vain paikallisjunissa, ja kun junia sitten vaihdeltiin ja joka asemalla pysähdeltiin, tuli sitä aika monta tuntia junassa päivän aikana istuttua. Enemmän itseasiassa kuin mitä Linzissä ehdittiin viettää. Kuitenkin ihan hyvin tutustuttiin keskusta-alueeseen. Pääkadun, Landstrassen varrella, sijaitsikin oikeastaan kaikki katsomisen arvoinen: joulumarkkinat, Mariendom ja Tonava. Lounastettiin paikallisessa ravintolassa ja söin ensimmäistä kertaa jotain schnitzelin tapaista (jostain syystä en sitä kuitenkaan ihan schintzeliksi vielä laske). Alkukeitossa lillui ilmeisesti maksaknödeleitä, ja kun ne luultavasti maksaa olivat, tuntuu todella omituiselta näin jälkeen päin, että ylistin keiton makua ja hotkaisin tyytyväisesti nautiskellen maksapalleroni. Niin, toisaalta sekin kuulostaa oudolta, että syön onnellisesti ja ongelmitta sellaista, mistä en alkuunkaan ole varma, mitä se on. Mutta oikeesti siihen tottuu täällä! Olen kyllä pitkään miettinyt, että voisi opetella vähän laajemmin ruokasanastoa. Jotenkin se on vain aina jäänyt sitten tekemättä. Ja anyways, hengissä ollaan vieläkin.

Linzistä saavuimme takaisin Wieniin hieman ennen seitsemää. Sitä seurasi pikainen suunnistus kämpille vaatteita vaihtamaan illan Suomi-pirskeitä varten. Pienoinen pelkoni siitä, että kaikki noudattaisivat juhlien tyylikästä pikkumustaa pukukoodia, osoittautui todeksi. Itseltänihän ei löydy moista vaatekaapista. Ei oikein istu tyyliin, enkä ole toistaiseksi joutunut tilaisuuteen, jossa sellaista olisi edellytetty. Valitsin omaksi juhla-asukseni siksi vaatteen, joka sopii niin arkeen kuin juhlaan ja julistaa suomalaisen designin ilosanomaa - marimekon tasaraitapaita. Vaikka se näin suomalaiseen päivään sopikin ja yli kaiken marimekkojani rakastan ja niissä viihdyn, jäin kuitenkin hautomaan jonkunlaisen mustan kotelomekon ostamista. Luulen löytäväni sellaisen omantyyliseni Wienistä. Ehkä yllätän ostamalla myös korkkarit. Vaikka se kuulostaa jo aika vaaralliselta..

Joka tapauksessa, juhlat olivat hienot! Emännät ja isäntä olivat nähneet paljon vaivaa, kaikki oli niin viimeisen päälle mietittyä ja toteutettua: sinivalkoiset kynttilät, kukat ja booli! Ja ihania tarjoiluja: marianneja, itsetehtyjä mokkapaloja ja suomilippuisia coctailtikkuja. Vaikka omia tietysti aina puolustetaan, niin silti uskallan väittää, että järjestelyt ja vieraanvaraisuus olivat parasta tähänastisista pippaloista täällä. Oli hienoa tulla vieraana, mutta silti olla myös osana juhlittavaa teemaa. It was a happy independence day.

Ja juhlinta jatkui tietysti eilen, varsinaisena itsenäisyyspäivänä. Osallistuin Wienin suomalaisen seurakunnan jumalanpalvelukseen iltapäivällä. Eivät olleet kyyneleet kaukana, kun kuulin ja lauloin Suomen maatamme kuvailevia sävelmiä. Ja jo pelkästään se, että sai osallistua liturgiaan suomeksi, lausua uskontunnustuksen ja Isä Meidän omalla äidinkielellään ja laulaa tuttuja virsiä oli niin tärkeää ja koskettavaa, että sitä ei oikeasti voi ymmärtääkään, ellei ole ollut kuukausia poissa kotia ja potee pientä Suomi-kaipuuta. Kaikki kirkossa olleet sen yhteisesti tunsivat ja ymmärsivät. Messun jälkeen järjestettiin itsenäisyyspäivän vastaanotto, jossa pääsi hienosti kallistamaan kuohuviinilasillista ja nauttimaan coctailpaloja. Ja tietysti myös perinteisen suomalaisesti kahvia ja pullaa oli tarjolla. Tutustuin jälleen uusiin mukaviin ihmisiin - tapasinpa kolme teologiakin! Jos katolisesta maasta, jossa on 4 prosentin evankelinen vähemmistö, pienen pienestä suomalaisesta seurakunnasta löytää "kollegan", joka on etunimiltään täydellinen kaimasi, on se vaan aikamoisen ihmeellisen hauska sattuma.

Suomen itsenäisyyttä tuli siis juhlittua ulkomailla enemmän kuin ikinä kotimaassa. Kuulostaa ehkä vähän oudolta, mutta on se silti jollain tapaa loogista. Täällä sitä omaa suomalaista identiteettiä ja kansallista ylpeyttä tahtoo korostaa ja tuoda esiin ihan eri tavalla kuin Suomessa. On se niin, että Suomi on hieno maa. Ei ikinä uskota tai hyväksytä, jos joku väittää muuta! No niin, itsenäisyyspäivän iltani kului kuitenkin seurassa, johon lukeutui lisäkseni vain yksi suomalainen. Vietimme iltaa nimittäin opiskelijaseurakunnassa tapaamamme miehen luona. Hän oli kutsunut meidät Feuerzangenbowle-iltamiin. Ai että mikä se on? No, kun tässä nyt suoraan wikipediasta käännän, niin se on siis sellainen tunnettu punssi-variaatio. Suureen kulhoon kaadettiin muutama litra jotain juomaa, missä oli varmaan punssin lisäksi kaikenlaista muutakin mahdollista. Kulhon asetettiin pidikkeisiin ja sen alle sytytettiin palamaan kynttilöitä. Sen jälkeen kulhon päälle asetettiin ritilä, jonka päälle taas asetettiin sellainen kiinteä sokeritoppa. Ja sitten - voitte kuvitella, että pelästyin siitä mitä seuraavaksi tapahtui - sokeritoppa sytytettiin tuleen! Ja siinä se punssi iloisesti roihusi. Ja kun sekaan kaadettiin aina välilillä lisää alkoholia(?) punssi liekehti oikein kunnilla. Tokalla keittokierroksella kävi vähän huonosti - sokeritoppa nimittäin plompsahti punssikulhoon. Hyvää siitäkin tuli, niin kuin ensimmäisestä satsistakin. Ihan kilpailee glögin kanssa. Ainakin valmistusprosessi oli sata kertaa mielenkiintoisempi!

http://de.wikipedia.org/wiki/Feuerzangenbowle
Siinä on linkkiä aiheeseen. Teksti on tosin saksaksi, mutta kuvista näkyy, että mistä on kyse.

Katsoimme myös elokuvan, joka jollain tapaa liittyi tämän Feuerzangenbowlen valmistukseen. En siitä läheskään kaikkea ymmärtänyt. Se oli aika vanha filmi! Sitten pelasimme kaikkien rakastamaa seurapeliä. Kaikki riparin tai jonkunlaisen kesäleirin käyneet varmaan tietävät ja tuntevat mafioson/kylän. Periaate oli ihan sama: oli ihmissusia, viattomia kansalaisia, näkijä ja noita. Metsästäjä oli mulle uusi henkilö. Ja kyllä sekin oli uutta, että noita sai myös tappaa. Itse olin aina tavallinen kansalainen, mikä on yksinkertaisin ja helpoin rooli. Se oli oikeastaan helpotus, koska peliä käytiin tietenkin saksaksi. Keskityin siis vaan näyttämään ja vaikuttamaan syyttömältä ja viattomalta, koska sitä todella olinkin. Jostain syystä mua silti epäiltiin, en ymmärrä miksi. On se kyllä ihan hauska leikki. Kai siinä on joku juju oltava, kun kolmekymppisetkin siitä tykkää. Vaikka leikki-ikä on koko ikä, niinhän sitä sanotaan (tääkin oli jossain mainoksessa..?)

Ei kamala, nyt lopetan, täähän riistäytyy muuten ihan käsistä. Mieletön asia- ja puhetulva. Joskus sitä vaan tapahtuu ja sattuu enemmän kuin ehtii pureskella. Onneksi nyt on pari vapaapäivää aikaa sulatella - huomenna muistetaan Marian perisynnitöntä sikiämistä ja tästä juhlapyhästä johtuen tänäänkin oli luennot peruttu. Kummaa, mutta mukavaa.

Lämpimästi

Tajusin juuri, että ei olekaan nyt sitä joulukalenteria. Aamulla luennolla vielä mainitsin, että pitää tänään käydä ostamassa sellainen, mutta ihan totaalisesti unohdin sen sitten. Muistaakseni mulla on joka vuosi tähän asti ollut jonkunlainen joulukalenteri. Eikä tämä vuosi saa olla poikkeus. Onneksi huomenna vielä ehtii. Taidan haluta suklaisen joulukalenterin, ehkä sijoitan jopa sellaiseen vähän parempilaatuiseen. Katsotaan millainen löytyy.

Tunnen itseni ehkä hieman laiskaksi. Näemmä kaikilla kavereillani, niin siellä kotimaassa kuin täälläkin on riittämiin opiskelukiireitä. Itelläni ei ole mitään palautuksia tai tenttejä ennen joulua. En edes tiedä tarkkaan, milloin mulla ne tentit ovat, todennäköisesti tammikuun vikalla viikolla lukukauden loppuessa. En myös osaa sanoa vielä, millaisia ne tentit ovat - suullisia, kirjallisia vai jotain siltä väliltä? Olen tietenkin käynyt ja kuunnellut (ainakin yrittänyt) aktiivisesti luennolla ja lueskellutkin itsenäisesti liittyen varsinkin noihin Uuden Testamentin eksegetiikan kursseihini - johtuen osaksi siitä, että se tulee todennäköisimmin olemaan kandipääaineeni ja myös siksi, että UT:n kurssien luennoitsijan puhetyyli tuottaa mulle edelleen ymmärtämisvaikeuksia. Kovin paljoa opintopisteitä ei heru tältä syyslukukaudelta, ja olen vahvasti sitä mieltä, että ne voitaisiin antaa mulle tuplana, vaikkapa vähän niin kuin kannustuksena. Kevätlukukaudella aion ehdottomasti tehdä pari seminaaria. Tiedän kyllä, että lievästi perfektionismiin taipuvaisena ihmisenä tulen panikoimaan niitä saksankielisiä esseitä ja suullisia esityksiä, mutta toisaalta tahdon todistaa itselleni, että pystyn siihen. Ja jos täällä selviää seminaarista, niin eiköhän se kandikin lähde ihan kevyesti käyntiin ensi syksynä.

Toisaalta, en toki tänne opinnoissa pingottamaan tullut. Toivoin saavani uusia kokemuksia ja löytäväni vähän uudenlaista näkökulmaa opintoihin ja elämään ylipäätään. Ja luulen, että siinä olen jo saavuttanut tuloksia. Kevätpuoliskolla on varmasti tarjottavana vielä paljon koettavaa ja opittavaa, mutta nyt jo tuntuu, että olen saanut uudenlaista itsevarmuutta ja omaksunut vähän sellaista rennompaa asennoitumista. Kaiken kaikkiaan olen ymmärtänyt, että elämä on tosi hieno juttu ja siitä pitää rakentaa omannäköisensä, sellainen että voi seistä selkä suorassa ja silmät auki.

Lauantaina ajouduin juttusille Naschmarktilla (paikallisella kauppatorilla) erään vanhemman miehen kanssa. Hän oli oikein mukava ja kohtelias, kyseli elämästäni täällä, kehui kielitaitoani ja ylisti Helsinkiä kauniiksi kaupungiksi. Voitti toki heti myötätuntoni puolelleen. Kiertelimme yhdessä jonkunaikaa myyntipöytien seassa, kunnes tein eleen lähteäkseni eri suuntaan kävelemään. Silloin mies katsoi minua silmiin ja aivan vakavissaan kysyi, että voisinko muuttaa hänen luokseen asumaan. Hän kertoi omistavansa suuren kerrostalohuoneiston aivan siitä lähistöltä. Rahaa hänellä myös oli riittämiin, joten vuokranmaksuni korvautuisi kuulemma niin, että laittaisin hänelle ruokaa ja lukisin päivän uutiset sanomalehdestä. Muuten saisin rauhassa opiskella ja asustella talossa omassa rauhassani. Miehen yksinäisyys säälitti kovin, mutta sydämellisesti ja hyvätahoisesti nauraen kieltäydyin hänen avokätisestä tarjouksestaan. Sanoin, että olen erittäin huono kokki, joten jotakuta keittiötaidoiltaan minua etevämpää ei ole vaikeata löytää. Tämä tapaus kaikessa huvittavuudessaankin sai kuitenkin ajattelemaan, miten kamalaa yksinäisyys voi olla. On liikaa ihmsiä, joilla ei ole ketään. Se on väärin ja julmaa.

Sunnuntaipäiväni kului rattoisasti suomalaisten joulumyyjäisten merkeissä. Äitikin voi olla tyytyväinen, etten kaatanut kahvia kenenkään sormille autellessani suomalaisen seurakunnan kahviossa. Oli aika hauskaa kuunnella, miten suomi ja saksa sointuivat yhteen ihmisten puheensorinan täyttämässä suuressa salissa. Olinkin välillä vähän hämmentynyt, kun ei oikein tiennyt, kummalla kielellä ihmisiä tulisi palvella. Ja jännittävää oli kuulla itävaltalaissyntyisen puhuvan suomea! Suomalaiset joululaulut, uunilohi ja perunat, marimekon & iittalan design ja monet muut suomalaiset tavarat, asiat ja yksinkertaisesti se iloinen ja huoleton myyjäistunnelma muistuttivat jälleen, miten rakas paikka koti-Suomi on.

Ostin myyjäisistä mulperihilloa. Marjat näyttävät ja maistuvat karhunvatukoilta, mutta eivät kuulemma ole niitä. Hyvää silti, ja suorastaan erinomaista luonnonjogurtin kanssa. Nyt taidankin keskittyä valmistamaan itselleni iltapalaa: voileipiä ja omenateetä. moimoi! (tämä tervehdys huvittaa kovasti vieraskielisiä)

Sinne, tänne ja ympäri

Miten tänään on jo perjantai? Missä tämä viikko on mennyt? Luennoilla, kirjastossa, tanssitunneilla. Olenkohan ollut sitten kovin tehokas ja aktiivinen, koska nyt väsyttää niin tosi paljon? Aika oikeasti kuluu täällä ihan älyttömän nopeasti. Olen sitä jo moneen kertaan ihmetellyt, enkä voi olla sitä edelleen ihmettelemättä.

Viime viikonloppu kului varsinaisissa joulumarkkinatunnelmissa. Laskinkohan oikein, että käväisin katsomassa seitsemät eri joulumarkkinat. Perjantaina Belvederen ja Karlsplatzin, lauantaina Yliopistokampuksen, Rathausplatzin (jossa olin jo varmaan neljättä kertaa), Praterin ja Maria-Theresia Platzin joulumarkkinat. Sunnuntaina suunnatessani kävelylle Schönnbrunnin puistoon törmäsin tietysti myös joulumarkkinoihin palatsin etupihalla. Tänä sunnuntaina on vasta ensimmäinen adventti ja mä olen jo ihan jouluistunut. Myönnän, että olen kuunnellut jo Youtubesta suomalaisia perinteisiä joululauluja - nyt muuten se isänmaallinen ulottuvuus niissä kappaleissa puhuttelee ihan eri tavalla. Kyllä se niin on, että suomalainen joulu on ainoa oikea joulunviettotapa. Ainakin suomalaiselle.

En olekaan täällä vielä kertonut meidän EHG:n (Evangelische Hochschulgemeinde.. rakastan niin näitä saksalaisia sanahirviöitä) sunnuntaisista jumalanpalveluksista, Gottesdienst saksaksi. Meillä on nyt näin talvilukukaudella niinkin raflaava saarnasarja kuin "Rikostarinat Vanhassa Testamentissa". Mukaan mahtuu veljesmurhia, petoksia, juonittelua, kaikkea tuota ihmiselämään kuuluvaa dramatiikkaa. Mielestäni on aika hauska tämä dekkarimainen lähestymistapa VT:iin ja pastorimme saarnaakin aivan niin kuin kertoisi jännittävää tarinaa. Luulen myös, että hän on tarkoituksella jäsennellyt saarnansa selkeiksi ja puhdaskielisiksi, jotta heikkosaksaisemmankin olisi vaivatonta kuunnella ja ymmärtää. Ja se on todella kivasti ajateltu ja tehty!

Laulun lahjat ovat tosin aika vähissä meidän pienellä opiskelijaseurakunnalla, valitettavasti. Yritän kyllä kovasti itse laulaa, pääasiahan nyt kuitenkin on, että laulua olisi vaikkei niin kaunistakaan, mutta kieltämättä uusi sävel ja saksankielinen sanoitus ovat varsin haastava yhtälö ihmiselle, jota ei ole musikaalisuudella pahemmin siunattu. Mutta tunnistin yhden Taize-laulun! Saksaksi sen nimi on "meine Hoffnung" eli "Toivoni". Sävel on tosi tuttu ja olen laulanut sitä useasti ainakin Tuomasmessussa, mutta en vain saa sanoja mieleeni. Menisköhän loppu sitten suomeksi ihan suoraan saksasta käännettynä "vain sinuun luotan ja pelkää en"? Jäi oikein vaivaamaan koko viikoksi, kun en muista suomalaista sanoitusta. Lisäksi olen päättänyt opetella Isä Meidän -rukouksen ja Uskontunnustuksen ulkoa saksaksi. Unseres tägliche Brot gib uns heute.

Tänään ajattelin kävellä Westbahnhofilta uutta reittiä kämpilleni. Lähdin Mariahilferstrasselta ja kahden kilometrin kulkemisen jälkeen päädyin takaisin Mariahilferstrasselle. Siis miten voi olla mahdollista, että kävelin ympyrää? Olin ihan varma, että kävelen suoraan alaspäin (no ei nyt tietenkään mitään tietoa ilmansuunnista..) kohti Gumpendorferstrassen metroasemaa. Mutta ei, tein ympyrälenkin. Vähän hävettää, koska kyllä näiden kotikulmien nyt pitäisi jo aika tuttuja olla. Ehkä olin sitten vain niin ajatuksissani, etten tajunnut yhtään minne kuljen. Yleensä kuitenkin ihan onnekkaasta sattumasta löydän hyvin perille. Tänään ei, menin sitten lopulta turvallisesti Westbahnhofilta metrolla kotia. Onneksi Wienissä ei voi pahasti eksyä. Aina löytyy joku ratikka-/bussi-/metroyhteys, joka vie takaisin tutuille reiteille, jos tuli valittua vika tie. Aina löytöretket eivät johda onnellisiin saavutuksiin.

Tänään oli ensimmäinen kerta, kun törmäsin väärin kirjoitettuun nimeeni. Päivitetyssä kurssilistassa luki "Jävvinen". Tämä erhe lienee kuitenkin ihan omaa syytäni, sillä pienet r- ja v-kirjaimeni näyttävät aika samanlaisilta. Etunimeni on kaikille aika helppo, joskus sitä tosin vain yhdellä l:llä kirjoitetaan, koska siten sen useimmat täällä lausuvat. Olen kertaa monta kuullut, että se kuulostaa kummalliselta, kun sanon oman nimeni, "it's like you're stucked between the lls". Niin, minusta taas on outoa kuulla nimeni jotenkin "Elaaa", ihan kuin a:ta jatkuisi loputtomiin. Ja nimeeni tulee ihan erilainen sointikin. Tykkään suomalaisesta rauhallisesta tavasta lausua nimeni. Se on niin kuin sen toteaisi. Että näin se nyt vaan on.

Yritän päivittää viikonlopputekemisiäni vielä maanantaina, muuten tulee ihan säälittävän vähän blogipäivityksiä tältä kuulta. Tiistaina vaihtuu jo joulukuuksi, ajatelkaa! Kuvassa protestointitunnelmaa yliopistolta: "Filosofien ei tulisi tulkita maailmaa, vaan muuttaa sitä." Kyllä kyllä, mielenosoitus jatkuu edelleen, osa luentosaleista pysyy vallattuna ja yliopisto pulittaa kalliita tilavuokria, kun kursseja yritetään järjestää muualla ja sekään ei tietenkään täysin onnistu, vaan osa luennoista joudutaan tylysti perumaan. Mulla ei tällaista tilannetta ole, me teologit ei sentään olla suunniteltu valtaavamme toista niistä meidän kahdesta "luentosalista". Ei, me ollaan mukautuvaista ja yhteistyökykyistä porukkaa. Viime viikolla joku maalaili suuruudenhulluja suunnitelmia Burgtheaterin valtaamisesta - silloin kuulemma nousisivat teologit kerrankin tapetille. Se olisi kyllä kieltämättä melkoinen tempaus. Ei me kuitenkaan oikein julkisuudesta välitetä. Ehdotus naureskeltiin hyväntahtoisesti kumoon. Eletään siis vain sopuisasti ja rauhaisasti tiedekunnallamme Schenkenstrassella.

Samanlainen ja erilainen

Tekstiviestiin herääminen on jotenkin hämmentävää. Tänäkin aamuna ensimmäinen ajatukseni oli, että apua, mitä kello on, missä mun pitäisi nyt olla, mitä luentoja tänään on? Puolen minuutin ajan harhailin ajatusteni harmaalla alueella, kunnes tajuntaani kirkastui, että tänään on lauantai, vapaapäivä, ja voin rauhassa nukkua vielä. Luulen, että herätykset klo. 6.30 kolmena aamuna viikossa ovat jollain tapaa liikaa mulle. Kamalinta on, jos tuollaisena aikaisen herätyksen aamuna herää puolta tuntia ennen kuin kello soi. Rupea siinä sitten enää nukkumaan, kun koko ajan mieltä ahdistaa ajatus pian alkavasta pirinästä, jonka seurauksena on pakko nousta ylös. Joskus on tosin oikein onnistuneitakin aikaisia aamuja. Hiukset laskeutuvat hyvin, hymyilyttää metrossa ja luentosaliin saapuessa olen se, joka huikkaa ensimmäiseksi "Morgen!" Se riippuu niin aamusta. Nyt paistaa aurinko ja on vähän sumuista.

Viihdyn paremmin ja paremmin tiedekunnallani. Torstaina jotkut mukavat ihmiset olivat kokanneet lounasta koko opiskelijaporukalle. Oli hyvää chilimuhennosta ja naan-leipää. Kivaa ja yhteisöllistä. Tällainen toiminta on mahdollista, kun meitä on niin tosi vähän, pienen pieni evankelisten teologien piiri. Alussa vähän ajattelin, että eivät ihmiset täällä taida olla kiinnostuneita tutustumaan suomalaiseen vaihtariin. Olen ollut siinä turhan tylsämielisesti ja ennakkoluuloisesti väärässä. Ensinnäkään, eivät muut teologiopiskelijat oikeasti päältä päin tunnista mua vaihtariksi. En ymmärrä, miksi sitä ajattelee niin, että kaikkihan nyt huomaa, että olen ulkomaalainen. Eihän mulla sentään mitään leimaa otsassa tai nimikylttiä rinnassa ole - ainoastaan Marimekon olkalaukussani on merkki: made in Finland. Niinpä statukseni onkin selkiytynyt nyt muutaman kerran niin, että vierustoverini on pyytänyt saada vilkaista muistiinpanojani, johon olen sitten todennut, että käy toki, mutta se voi olla pikemminkin huvittavaa kuin hyödyllistä.. Ja on seurannut aina yllättynyt ja ilahtunut reaktio, kun kerron olevani Suomesta. On oikeastaan aika helppoa, kun kaikkien kanssa riittää juteltavaa pelkästään siksi, että edustaa eri kieltä ja kansallisuutta.

Nyt on sitten maistraatissa asiat hoidettu ja wieniläiseksi kelpuutettu. Mukavasti puolisentoista tuntia jonottelin eilen, että pääsin allekirjoittamaan yhden paperin ja maksamaan 28,20 euron leimamaksun. Odotushuoneesta löytyi onneksi sattumalta suomalaista seuraa, joten jonottelu ei ollut niin pitkästyttävää ja tylsää kuin se yleensä on. Tämä suomalaisten vaihtarien suuri määrä on asia, joka ehdottomasti yllätti tänne tullessa. Kun tosiaan lähdin ainoana tiedekunnastani, edeltä käsin ketään tuntematta. En tietenkään ajatellut, ettei täällä ketään muita suomalaisia olisi, mutta kun alussa uusia maanmiehiä ja -naisia tapasi koko ajan, tuli se jopa jonkinlaisena shokkina, (joka on toki muotoutunut aivan positiiviseksi yllätykseksi.) Ja tapaa sitä uusia suomalaisia edelleen, siinä samassa kuin muitakin uusia vaihtarituttavuuksia. Wienin yliopisto on hurjan suuri, ei varmaan käsityskykyni sen ymmärtämiseen oikein riitäkään, joten vaihtareitakin on sitten hurjanlaisesti. Onkin muuten aika koomista olla ainoana ei-saksankielisenä vaihtarina pienessä tiedekunnassa huiman suuressa ja vaihto-opiskelijoiden kansoittamassa yliopistossa. Olen tavallaan tosi tavallinen, mutta silti kivasti erilainen.

Teologit eivät ikinä kysy toisiltaan "tuleeko susta pappi?". Täälläkin kanssaopiskelijat kysyvät vain, että onko mulla Fachtheologie (eli meidän A1 kirkollinen linja) vai Lehramt (opelinja) valittuna. Vastaan, että Fachtheologie, 3. vuosi eli 5. "Semester" opintoja menossa ja that's it. Muut ihmiset kyllä kysyvät täällä juuri niin kuin Suomessakin, että tuleeko musta siis pappi. Olen huomannut, että enää en heitä ärsyttävästi vastaukseksi "Hyvä kysymys, paha vielä sanoa". Sanon, että se on hyvin mahdollista. Varmaa se on vasta sitten, kun minut vihitään seurakuntaan töihin. Sitä ennen elämässäni voi tapahtua kaikenlaista ja asiat voivat muuttua. Olen tämän vuoden ajan täällä Wienissä myös tavallaan etsimässä itseäni: kysymässä, kokemassa ja toivottavasti myös löytämässä. Ja tuo usein kuulemani kysymys on yksi niistä suurimmista, joita pohdiskelen. Vastauksella ei ole kiirettä. Tällä hetkellä tuntuu, että haluaisin vastata kyllä. Ja se riittää tässä ja nyt.

Kaksi päivää aurinkoista viikonloppua. Hieman opiskelua ja hieman kulttuurielämyksiä. Pinwallilleni olen kiinnittänyt pääsylippuja ja kortteja tapahtumista, joissa olen täällä vieraillut. Niiden seassa tervehdyskortteja Suomesta, jotka ovat olleet suurena ilon ja riemun aiheenani.

Tunteita

Tänään heräsin ylpeänä isosiskona. Sain Vilmalta viestin, jossa hän kertoi saaneensa historiasta M:n. Meidän Vilma, minun pikkusiskoni, todellakin ylitti itsensä. Milloin hän kasvoi noin isoksi, fiksuksi ja vastuuntuntoiseksi? En osaa vieläkään ajatella Vilmaa täysi-ikäisenä. Mutta ehkä isosisko - pikkusisko-suhde ei tunne ikää tai aikuistumista. Niin, me ollaan vain aina me, siskokset.

Tänään minut teki myös hyvin onnelliseksi lähikauppani mukava myyjätäti. Täällähän ei tunneta mitään koreja, ja koska kärryt koen vähän turhan suureellisiksi, niin kasaan tavaroita aina vain syliini. No niin, tänään sitten viimein kävi vahinko, jonka tapahtumista olen aavistellut ja pelännyt jo pitkään. Kurkottaessani hyllystä gnocchi-pakettia kukkuraisesta sylistäni lätsähti maahan puolen litran jogurttipurkki. Rikkihän se meni, tietysti. Hetken ajattelin, että ehkä kukaan ei huomannut, tungen sen vain jonnekin piiloon ja kävelen pois niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Kilttinä ja tunnollisena tyttönä valitsin kuitenkin rehellisen linjan, hain hyllystä uuden jogurttipurkin ja suunnistin kassalle. Siinä sitten aloitin heti anteeksipyynnöllä ja sanoin maksavani tottakai rikkoutuneen jogurttipurkinkin, koska tapahtunut oli täysin omaa syytäni. Myyjätäti kuitenkin aivan kuin itsestäänselvyytenä totesi, ettei minun toki rikkoutunutta tarvitse maksaa ja siirsi sen vain syrjään. Kysyi etukorttia ja toivotti lopuksi mukavaa illanjatkoa. Siis mitä? Tämähän oli ihan liian reilua, vahingosta ei rangaistu.

Viikonloppuni oli erittäin kultturelli. Perjantaina olimme katsomassa Joutsenlampea Staatsoperassa. Se oli kaunis. Siihen ei ole paljoa lisättävää. Musiikki, tanssi, tunnelma - se tuntui kehossa asti, eikä vain kylminä väreinä tai kananlihaisella iholla. Joutsenlammessa on vain niin upeita duettoja ja koreografisia ryhmämuodostelmia. Eniten ihalin sitä, miten kauniisti ja täydellisesti Odeten selkä kaartui. Ja miten saumattomasti hänen liikkeensä sointuivat yhteen prinssi-Siegfriedin liikkeisiin. Tanssi virtasi heissä puhtaasti ja lumoavasti.

Ah, niin. Kivaa oli toki nähdä Pienten joutsenten tanssi. En malttanut olla supattamatta seuralaisilleni: "Ich hab das auch gemacht! I've done that too!". Illalla muistelin askeleitakin. Pienellä harjoittelulla, kyllä se vielä menisi! Täytyy muistaa tempo ja koordinaatio - ja toki tärkeintä on yhteisen rytmin löytäminen kolmen muun joutsenen kanssa. Meillä oli silloin hyvä swanteam (:

Sunnuntaina kävimme Leopold-museossa, jossa oli parhaillaan näytteillä Edvard Munchin teoksia. Minä, joka en maalaustaiteesta pahemmin mitään ymmärrä taikka perusta, pidin tästä näyttelystä ihan suunnattomasti. Tai sanoisinko, että se oikeasti vaikutti minuun. Munchin teoksista huokuu mielettömän vahvoja tunteita. Vaikka henkilöt näyttävät kasvoiltaan hyvinkin tyhjiltä ja ilmeettömiltä, silti niistä välittyy se tunne: pelko, kateus, melankolia, tuska, mitä Munch haluaa viestittää. Kovin synkkää ja surullista sielunmaisemaa hän aikoinaan maalaili. Ei ollut kovin hilpeä ihminen. Elämä koetteli karuudellaan. Jostain luin, että Munchilla oli kiihkeä viha-rakkaus-suhde elämänsä naisen kanssa. Sen vaikutuksia näkynee myös hänen tavassaan kuvata naisia, joka on varsin säälimättömän suora ja häikäilemätön. En tiedä, pitäisikö sen suututtaa, mutta jollain tapaa Munchin tyyli on myös ihaltavaa. En usko, että Munch ymmärsi elämän kurjuutta ja varjopuolta sen kummemmin kuin kukaan muukaan. Uskon, että jokaisella ihmisellä on pimeytensä, johon kukaan muu ei pääse sisälle. Munch ei kuitenkaan pelännyt tuoda synkkyyttä esille. Hän näyttää sen, mitä pelkäämme. Ja ei minun oloni ainakaan muuttunut kamalan synkeäksi näyttelyn jälkeen. Mietin maalausten äärellä lähinnä, että näin pahalta ihmisestä joskus tosiaan tuntuu, tällaista elämän todellisuus voi myös olla, sinäpä sen sanoit. Tai maalasit. Ja se on kunnioitettava saavutus.

Joulumarkkinakausi alkoi! Olen ehkä vähän etuajassa tämän joulutunnelmoinnin kanssa, nyt on kuitenkin vasta marraskuun puoliväli. Tai sitten voisi toisaalta sanoa, että on JO marraskuun puoliväli. Sitä painottaen on huolestuttavaa, että tämä on vasta kolmas blogipäivitykseni tässä kuussa. Lukijat (jos niitä nyt enää on) ehkä ajattelevat nyt, että ei kiitos ainakaan yhtään enempää jorinoita. Joskus teksti menee ehkä vähän sekavaksi, kun unohdun ajatuksiini ja kirjoitan vain miltä itsestäni tuntuu ja miten itse asiat näen, enkä niinkään ajattele, mikä olisi lukijoista kiinnostavaa kuultavaa. Niin, en tiedä kuinka lukijaystävällinen blogini on, mutta ainakin se on rehellinen.

Tasan kuukauden päästä koittaa kotiintulopäivä! Pieni koti-ikävä kuuluu toki tämän hetkiseen tunnekavalkadiin. Mutta ei sentään niin synkissä tunnelmissa liikuta kuin Munchin tauluissa. Kaukana siitä, onneksi.

Kuvissa Staatsoper ja epätarkka tunnelmakuva Christkindlmarktilta Raatihuoneen edustalta. Kuvissa on oikea päiväys, mutta kellon ajaksi sopisi paremmin pm. Aina säädöt jotenkin pielessä.

Anteeksi, en ymmärtänyt

Joskus menee ohi korvien. Luennoilla, jos en jaksa keskittyä, kuulen vain puhetta taustalla ja ajatukseni lentää ihan jossain muualla. Ymmärtäminen on todella eniten keskittymisestä kiinni. Jos väsyttää tai aihe ei niin inspiroi, niin silloin helposti lipsuu. Saksaa en voi vain kuulla, niin kuin omaa äidinkieltä. Sitä pitää kuunnella. Ja aina ei vain jaksa. Olen myös toisaalta oppinut olemaan stressaamatta sitä, että en ihan kaikkia juttuja nappaa. Luennoilla en kuitenkaan pystyisi muistamaan kaikkea uutta asiaa, joten voin yhtä hyvin keskittyä muistamaan sen, mitä ymmärrän. Ihmisten kanssa keskustellessa voin aina pyytää toistamaan. Joskus he tekevät sen jo nähdessään kummastuneen ihmettelevän ilmeeni. Joskus vain hymyilen, ajattelen, että ehkä he luulivat minun tajunneen. Tai sitten he tietävät toisin. Joka tapauksessa, ei se ole niin vakavaa. Se ettei aina ymmärrä. Kun ei kaikkea tosiaan voikaan ymmärtää. Tanssitunneilla on onneksi helppoa: oikea, vasen, pää, hitaammin, nopeasti, liu'u, tunnetta.
Huomaa runsas joskus-sanan käyttö. Eli yleensä keskittyminen onnistuu, pää toimii ja ymmärtäminen tapahtuu (:

Arki sujuu aina niin nopeaan. Huomenna on taas perjantai. Pitää käydä aamulla maistraatissa tekemässä Meldebestätigung, eli asukkaaksi ilmoittautumisen vahvistus tai jotain sinne päin. Papereita pitää olla ihan älyttömästi mukana niin kopiona kuin alkuperäisversiona. Lisäksi toimisto on tosiaan auki arkisin ainoastaan klo 8. ja 12. välillä ja koska mulla on kaikkina muina päivinä aamuluentoja, joudun nyt luopumaan ihanasta perjantain aamuvapaastani. No, mutta se on vain tämä kerta. Ja tästä byrokratiasessiosta selvittyäni olen sitten oikeasti ja virallisesti wieniläinen. Ach ja, ich bin Wienerin.

Sunnuntaina olimme Volksoperassa katsomassa balettia nimeltä Max und Moritz. Se oli lapsille suunnattu baletti ja tämä tarina näistä kahdesta veijarista on kuulemma rakastettu ja kuuluisa saksankielisissä maissa. Itse en ollut ikinä Maxin ja Moritzin seikkailuista kuullut. Esitys oli hauska. Ehkä ihaninta oli kuitenkin seurata lasten innostuneita reaktioita, iloista naurua ja hihkumista, mitä lavan tapahtumat heissä herättivät. Mahtava juttu vanhemmilta, että he vievät lapsia tällaisiin kulttuuritapahtumiin. Itse lupaan nyt tässä tehdä samoin. Sitten joskus, kun on sen aika.

Maanantaina koin jotain, mikä oli ehkä kauneinta ja koskettavinta koko tämän hetkisen Wien-elämäni aikana. Wienin vanhimmassa kirkossa (joka on muuten evankelinen, Ruprechtskirche!) järjestettiin Kristalliyön uhrien muistoksi ekumeeninen jumalanpalvelus. Luin siellä pienen pätkän esirukousta. Vähän jännitti, koska kirkko oli melkein täysi, mutta ihan sujuvasti luulen lausuneeni. Jumalanpalvelus oli todella kaunis. Siellä oli kylmä, kaikki istuvat takit päällä ja sormet jäässä, mutta tunnelma oli harras ja lämmin. Kuoro oli upea ja sen johtaja erittäin taitava. Erityisen hienoa oli, miten hän osasi sovittaa kuoron ja seurakunnan laulun yhteen. Ja ne laulut! Vuorotellen sanoista kuvastui tuska ja ahdistus ja sitten taas toivo ja usko parempaan. Sch'ma Jisrael sointui kauniisti hepreaksi. Jumalanpalveluksen jälkeen jokainen sai pienen punaisen tuikun käsiinsä ja sitten kulkueena vaelsimme Wienin katuja pitkin Judenplatzille ja jätimme kynttilät muistomerkin juurelle. Siitä muistotilaisuudesta jäi hyvä ja rauhallinen olo. Ylistys ekumenialle.

Tänään voisin yrittää mennä ajoissa nukkumaan. Pitäisi kyllä tajuta, että jos herätys on puoli seitsemältä, niin pää kannattaisi painaa tyynyyn ennen puolta yötä. Olen vain vähän sellainen iltakukkuja. Ja nyt kun asun itsekseni ei ole ketään kehottamassa tai käskemässä nukkumaan. Se on ehdottomasti yksinasumisen huono puoli. Ja lakanoita ei pysty vetämään yksin! Nyt ne ovat ihan kummallisesti rullalla ja pinossa kaapissa. Toisaalta, senhän tiedän vain minä. Ja nyt sinä. Ehkä sen kestämme.

Kuva on Stephansdomista ja otettu talvisella Wien-matkalla äidin kanssa 2008.

Pieniä juttuja

Pisin blogihiljaisuuteni koskaan. Ei vain oikein ole kuluneella viikolla ollut sellaista sopivaa hetkeä ja fiilistä kirjoittaa. Mutta nyt on rauhallinen ilta aikaa. Tänään on ollut päivä omalle ajalle, sitä tarvitsen joskus kipeästi. Nyt illalle on suunnitelmissa ei niin laadukkaan, mutta sitäkin viihdyttävämmän romaanin lukemista ja pala punssikakkua teen kera. Oli pakko ostaa, kun ne kakkupalat olivat sellaisia pieniä vaaleanpunaisia neliöitä. Suloisen makeaa ja ihanan tyttömäistä.

Opiskeluviikko meni tavallisen mukavissa merkeissä. Keskiviikkona jätin menemättä liturgian kurssille ja istuin sen ajan läheisessä kahvilassa kirjoittamassa päiväkirjaa. Se oli kivempaa ja hyödyllisempää ajanvietettä. Vielä hyödyllisempää toki on, jos ensi viikolla menen vaikkapa aamuluennon jälkeen kirjastoon lukemaan. Liturgia saa jäädä. Ei käytännössä, mutta teoriassa. Ei tosin nyt kokonaan teoriassa. Sen teologinen tausta on sopivan mielenkiintoista, siihen liittyvä saksankielinen filosofia sen sijaan sopii paremmin unilääkkeeksi. Yritin urheasti kuukauden, mutta en vain pysty. Heihei käyttis.

Eilen seikkailin taas muutaman tovin tiedekuntamme kirjastossa. Olen ylpeä - selvitin ihan itse miten kopiointi ja tulostus toimii. Kopiointi sujui samaan tapaan kuin kotopuolessakin, mutta tulostus ei sitten ollutkaan niin yksinkertaista. Tulostettavat tiedostot pitää ensiksi siirtää koneella tulostusjonoon. Sen jälkeen käppäilin kopiokoneen näköiselle laitteelle, jonka sisään tungin kopiokorttini. Voi kyllä, täällä ei tunneta sellaista kuin 600 arkin ilmainen kiintiö, vaan tulostamisesta joutuu maksamaan aivan kuten kopioistakin. Sitten siihen laitteeseen näppäiltiin omat käyttäjätiedot, jonka jälkeen valikossa näkyivät tulostuslistalla olevat tiedostot ja niistä sitten näppäilemällä valittiin, mitkä haluaa tulostaa. No, ehkä se ei niin kamalan hankalaa ollut, mutta kyllä mun mielestä on kiva, että Aleksandriassa voi vain valita tulostimen ja painaa enteriä ja se on siinä (vaikka toki siellä tulostimet ovat aika ajoin tukossa/pahasti ruuhkautuneet). Joka tapauksessa, nyt ymmärrän, miksi ihmiset valittelivat, että rahaa kuluu helposti paljon kopiokortteihin. Ei tosiaan kannata ihan kaikkea tulostella. Säästäähän siinä luontoakin.

Ainiin, maanantaina vietin luentovapaatani shoppaillen ja ostin uudet talvisaappaat. Ne ovat ihanat! Sovimme niin hyvin yhteen. Onnellisna kopistelemme kadulla. Toivon, että tämä rakkaus kestää.

On satanut vettä ja ollut synkeän syksyistä. Tänään aamu näytti aurinkoiselta, mutta ei se sitten jaksanutkaan paistaa. Metrossakin kuuluttajan ääni kuulosti varsin masentuneelta ja ehkä jopa darraiseltakin. Tarvittaisiin hieman lisää valoa, joka toisi enemmän iloa ja hymyä ihmisten arkeen. Tiistaina leijui ilmassa lupaavasti lumihiutaleita, mutta maahan ne sulivat vetenä. Toivottavasti tulisi edes vähän lunta joulukuussa tännekin. Ei tarvitse olla paljoa, aivan hieman vain, jotta hetken kaikki näyttäisi satumaisen kauniilta. Niin kuin tomusokeri viimeistelee piparkakkutalon, täydellistäisi lumiverhoilu jouluisen Wienin.

Poden todella pahaa koirakuumetta. Torstaina sydämessäni sykähti ja kielelleni nousivat kaikki mahdolliset lellittelysanat, kun ratikkapysäkillä eräs vastustamaton karvakuono kuolasi paidalleni. Wien on hyvin koiraystävällinen kaupunki - elleivät koirat ole tervetulleita jonnekin (esim. ruokakaupat) siitä ilmoitetaan ystävällisesti koiran kuvalla varustetulla kyltillä, jossa todetaan: "Ich darf nicht hinein." Julkisissa kulkuvälineissä koirien pitää olla kytkettynä hihnaan ja käyttää kuonokoppaa. On hauska seurata, millaisia taisteluja koiranomistajat saavat välillä käydä, jotta saisivat karvaisen toverinsa suostumaan kuonokoppaan.

Täällä mellakoidaan. Ihmiset osoittavat mieltään yliopistolla. Luentosaleja on vallattu. Tunnelma on kaikkea pitkästyttävän ja jännittävän välillä, päivästä riippuen. Itse en ole noussut barrikaadeille. Me teologit opiskelemme omassa pienessä kuplassamme kaukana (no ei nyt maantieteellisesti tosin niin kaukana) pääyliopiston hälinästä. Mutta olen nähnyt sankkoja joukkoja heiluttamassa värikkäitä plakaatteja, saanut lentolehtisiä ja kuullut huhuja ja muutamia kiivaita debattejakin. Ai mitä me opiskelijat vaadimme? No, se on hyvä kysymys.. pohjimmiltaan kyse on, niin kuin aina, rahasta. Ainakaan me ei tykätä akateemisen vapauden rajoittamisesta ja opetuksen laadun huononemisesta.

Torstaina pyörin tuplat! Kun aloitin tanssitunnit, huomasin, että mulla oli kehkeytynyt jonkunlainen ihmeellinen kammo piruetteihin. Opettajakaan ei oikein ymmärtänyt, että miksi mä en pyöri, kun kaikki edellytykset olisi tekniikan puolesta. Muistutti vain päästä "Ella, Kopf!", juuri niin kuin kaikki entiset tanssinopettajanikin. Torstaina siis kuitenkin, en tiedä johtuiko se rentoutumisesta vai treenistä, mutta varsin vaivattomasti pyörin tuplasti ja pysähdyinkin hallitusti. Toivottavasti se ei ollut yhden kerran sattumaa.

Jalkoja palelee. Haaveilen jo villasukista, jotka mummi lupasi joululahjaksi. Puhun paljon joulusta, mutta se johtuu suurimmaksi osaksi siitä, että silloin näen kaikki rakkaat. Ja se on paras joululahja minulle!

Kuvassa suuri ja mahtava taidehistoriallinen museo, jonne vien ehdottomasti Torino-vieraani keväällä (: