Eisgekühlt, bitte!

Bussipysäkillä Devinissä. Pidän tästä kuvasta aivan valtavasti! Hauskinta on, että kenkäni jäivät vahingossa kuvaan, joten olen siinä myös tavallaan itse.

Täällä on Kuuma! Siis oikeasti. Mielettömän hiostuttavan läkähdyttävän lämmintä. Ihoni on joka puolelta sellainen nahkean tahmainen ja tuoksuu aurinkovoiteen ja katupölyn sekoitukselta. Ei ehkä viehättävintä, mutta toisaalta, en usko, että kukaan kovin freessinä tässä ilmastossa pysyy. Olimme tänään päiväreissulla Bratislavassa ja eräs kaupungin lämpömittareista julisti jopa +36 asteen helteistä sanomaa. Kaupunkikierros sujuikin ymmärrettävästi varjoisia katuja kulkien. Kiviset ja marmoriset muurit oikein hohkasivat lämpöä - melkein kuin olisi laittanut käden kuumalle levylle. Ja katukivetyksen polttavuuden lähes tunsi kengän pohjan lävitse. En muista milloin viimeksi olisin oleskellut tällaisissa astelukemissa. Mutta tähän suuntaan lämpötila on täällä kehittynyt koko viikon ajan. Kai se, ehkä toivottavastikin, jossain vaiheessa taas hieman laskee. On se vaan niin, että vaaleahipiäiselle suomalaistytölle tämä on hieman tuskastuttavaa. En tosin tahdo valittaakaan, harvemminhan tällaiseen säätilaan tulee törmättyä. Saa käyttää ihania kepeitä kesämekkoja!

Bratislava ei ollut mainittavasti muuttunut lokakuisen visiittini jäljiltä. Toki kesä toi tästäkin kaupungista parhaimmat ja kauneimmat puolet näkyviin. Erityisen mukavaa oli käydä katsomassa Devinschlossia, joka sijaitsee hieman kaupungin keskustan ulkopuolella. Suurenmoista linnaa sieltä ei siis löytynyt, mutta hienot ja kunnioitettavat rauniot kukkulalla Tonavan varrella kylläkin. Raunioille oli päätynyt turistien lisäksi myös hääpari kuvaajansa kanssa. He olivat ensimmäinen kolmesta hääparista, jotka bongasimme reissullamme. Kesälauantait taitavat olla jokapuolella suosituin hääajankohta. Ja on siinä varmasti oma taikansa mennä naimisiin vanhahtavassa ja historiallisessa ympäristössä. Bratislavan vanha kaupunki on sympaattinen, persoonallisella tavalla kaunis ja arvokkaasti ränsistynyt. Siinä näkyy elämisen merkkejä, sen iloa ja loisteliaisuutta, mutta myös surua ja särkyjä.


Raunioilla salakuvasin hääparia. Vaikka välillä mietin, etten ole mikään häähössöttäjätyyppi, niin ehkä sitten kuitenkin joskus kun sen aika tulee..

Mitäs muuta tänne. Selvisin ihan hyvin tuosta etukäteen stressaamastani kaksiviikkoisesta. Nyt on kaikki kirjalliset työt tehty lukuunottamatta sitä acculturation of migrants-kurssin esseetä, jonka kirjoittelen sitten kotona heinä-elokuun aikana. Uskonnonpsykologian essee on palautettu ja esitelmä pidetty ja molemmista sain kehuja opiskelukavereiltani, mistä tuli kyllä ihan tosi tosi hyvä mieli. Vastakohdaksi voin mainita ei-niin-mukavan eksegeettisen harjoituskurssini vetäjän, joka viime kerralla nauroi mulle, kun käänsin erään lauseen Johanneksen evankeliumista vähän kummallisesti. Myönnän, että käännöksessäni oli toki parantelemisen varaa, mutta lauserakenne oli myös varsin hankala loogisesti käännettäväksi jo omalle äidinkielellenikin, saati sitten saksaksi. Ehkä eniten harmitti (lievä ilmaisu), että en saanutkaan pitää suullista esitelmääni, jota olin valmistellut edellisyönä puoli kolmeen asti. Tunti lopetettiin sillä kertaa aikaisemmin jonkun paneelikeskustelun takia, jota hän halusi mennä kuulemaan ja niinpä referaattini siirtyi pidettäväksi ensi kerralle. "Ettehän Te vain pahastu?" No, mitäpä sitä enää harmittelemaan. Johan se ensi maanantai onkin ylihuomenna.

Ja niin! Iida ja Antti poikkesivat siis reilillään Wieniin pariksi päiväksi. Teologitoverien kanssa ehdimme kierrellä mukavasti kaupungilla ja syödä hyvin. Mulle on vakiintunut tänne muutamia paikkoja, joihin olen vienyt vieraitani aina vierastyypistä riippuen. Iidan ja Antin kanssa käytiin Einsteinissa, joka on perinteistä itävaltalaista sapuskaa tarjoava oluttupa, joskaan ei ehkä täysin perinteiseen tyyliin sisustettu. Paikasta löytyy mm. bookcrossingpiste. Mutta ihan hauska ja rento paikka, ruoka on hyvää ja juomapuoli riittävän edullista ja monipuolista. Weltcafesta olen täällä varmaan jo muutamaan kertaan ylistävin sanoin maininnutkin. Iidan ja Antin kanssa kokeilimme aamiaisvalikoimaa. Indonesialainen aamiainen jogurttihedelmämysleineen ja hedelmillä täytettyinä ohukaisineen maittoi minulle erittäin hyvin, aivan kuin turkkilainen aamiainen falafeleineen, jota kokeilin iltapalana Maisken ja Annan kanssa samaisessa paikassa. Kunpa tuon kahvilan saisi Helsinkiin.. Lisäksi pakistanilaisen pay-as-you-wish-mestan olen löytänyt keväällä uudelleen talvisen tauon jälkeen. Buffetpöytä pysyy päivästä toiseen aika samanlaisena, joten useampana päivänä viikossa sinne ei ehkä tulisi mentyä. Mutta pidän paikan erikoislaatuisuudesta ja ilmapiiristä. Ja onhan edullisuus toki plussaa. Löytyyhän noita mielekkäitä ravintoloita ja kahviloita vielä pitkä liuta. Yksin omista ruokakokemuksista täällä saisi jo jonkunlaisen minioppaan kirjoitettua.

Was noch? Vilma sai valkolakin! Onnea kauniille siskolleni, hienosti suoriuduttu! Hieman ja vähän enemmänkin pukkasi koti-ikävää viikko sitten lauantaina, kun kuulin Vilman iloisen ja innokkaan äänen puhelimessa selostavan Itkosen autokoulun hänelle sponsaamasta stipendistä ja juhlapäivän iltasuunnitelmista. Skypessä vilkuttelivat iltapäivällä onnellisina ja ylpeinä molemmat mummini ja vanhempani. Ehkä tämän pienen koti-ikävän impulssin saattelemana sain toissa päivänä vihdoin tehtyä kaksi asiaa, joita olen jahkaillut ehkä vähän liiankin pitkään. Sovin nimittäin suullisten tenttieni päivämäärät, ja koska sain ne sovitettua kesäkuun loppuun, varasin lennon kotiin 30.6. Silloin menee kämppä alta, luennot ja tentit ovat ohitse ja vaihtoaikani loppuu virallisesti tuohon päivään - kaikki järkisyyt siis palata kotiin. Ja toki on niitä tunnesyitä, paljon. Ne ennen kaikkea. 10 kuukautta Wienissä ovat olleet yksi hienoimmista ja ihanimmista lahjoista, joita olen elämääni saanut. Mutta tulen kotiin. Olen kiitollinen molemmista.

Vielä tärkeä huomautus: kuulemani mukaan HIM esiintyy Donauinselfestillä. Jee (: Onhan sitä nyt mentävä katsomaan, kun Kallion poika laulaa!

Hei aika, voisitko odottaa minua hetken?

En enää pysy perässä, kun se juoksee niin nopeasti edelläni. Huomaan jälleen, miten päivä kääntyy iltaan ja esseetä olisi monen monta riviä kirjoitettavana. Onneksi on vielä huominen aikaa. Vaikka se lyhyt onkin.

Tällä hetkellä fiilikset ovat hyvin ristiriitaiset. Päivä on ollut osittain tosi kurja. Viileää ja sateista, niin se vaikuttaa tuntemuksiin. Toisaalta tänään eräs opiskelutoveri oli minulle erityisen ystävällinen. Hyvään mieleen ei sinällään tarvita suuria. Lisäksi juoruilimme hieman (emme liian pahasti) kurssinvetäjästämme. Mitäs onkaan syytänyt meille niin suuren työtaakan. Vähemmästäkin tuskastuttaa.

Poden pientä haikeaa ikävää. Lauantaina vietetään Vilman lakkiaisia, enkä pääse paikalle. Liikaa opiskelujuttuja, silloin pitäisi valmistella presentaatiota Jeesuksesta paimenena ja lääkärinä. Onneksi se on kuitenkin mielenkiintoinen teema. Ja tapaan tällä viikolla myös kaksi Euroopan matkaajaa. Toivottavasti Wien näyttää Iidalle ja Antille kesäisen aurinkoiset kasvonsa.

Huomenna vaihtuu kesäkuuksi. Viimeinen kuukauteni Wienissä. Kohta saan alkaa laskea päiviä. Se tuntuu uskomattomalta monien kuukausien ja useiden viikkojen jälkeen. En osaa hyvästellä. Osa minusta tahtoisi jäädä. Osa minusta tahtoo jo palata. Molemmissa on onnellisia ja vaikeita puolia. Sellainenhan se elämä on.

Kiitän Maiskea ja Annaa vierailusta. Oli oikein rattoisaa ja riemukasta. Hyviä juttutuokioita ja joskus vähän päättömiäkin. Vähän? Mutta niitä uskaltaa arastelematta kertoa sellaisille, jotka on tuntenut pitkän aikaa. Sitä aikaa on turha alkaa mitata.

Blogi elää ainakin kuukauden. Ja mitä luultavimmin kirjoitan vielä heinäkuulla tunnelmiani Suomeen jälleensopeutumisesta. Ehkä jonkunlaisen tiivistelmän & "matkaoppaan" tapaisen Wien-ajastani voisin myös kesälomalla laatia. Jotkut ovat lisäksi kyselleet jatkanko blogittamista vaihtoaikani jälkeenkin. Voi olla. Mietitään sitäkin sitten ajallansa.

Siispä heihei toukokuu.

Bring back the sun

Moi. Viikko on kulunut nopeasti, taas kerran. Joskus pienenä sitä ajatteli, että joku 45 minuuttia on ihan ka-ma-lan pitkä aika - ainakin jos piti autossa istua. Nyt vanhempana sitä nauttii monituntisista bussi- ja junamatkoista, joiden aikana ehtii pyöritellä ajatuksia suuntaan ja toiseen tai sitten vain olla ajattelematta mitään ja ottaa torkut. Nukkuminen, miten ihana asia se onkaan. Lauantaina nukuin yhteentoista asti, mikä ei todellakaan ole mun tapaistani, mutta olin niin poikki intensiivisen opiskeluviikkoni jäljiltä. Pidin kyllä kovasti Acculturation of the migrants-kurssistani ja tuollainen blokkikurssi oli sille sopiva formaatti. Kaiken lisäksi olen ihan tyytyväinen, että kurssin lopputyön saan työstää kesällä kaikessa rauhassa sitten, kun olen saanut muut opiskeluhommat pois alta. Kuitenkaan aikomukseni ei ole lykätä sitä sinne lokakuun loppuun, joilloin deadline vasta olisi. Viimeistään elokuun alussa lähetän postia Krakovaan, jotta saan arvosanani esiteltäväksi syyskuussa opintojen alkaessa Helsingin päässä.

Kulunut viikko on ollut varsinaista kuka olen, mistä tulen ja minne olen menossa - kysymysten kanssa palloilua. Seminaarissa sai riittämiin kertoa Suomesta ja suomalaisuudesta. Minäkin, historiasta ja sota-ajasta varsin tietämätön, mainitsin talvisodan kurssilla pariinkin otteeseen. Eräs amerikkalainen tyttö kurssilla sanoikin osuvasti, että ei hän kotona mitenkään painota ja pohdi amerikkalaisuuttaan, mutta ulkomailla on siitä hyvin tietoinen ja tekee sen kyllä selväksi. Niin taitaa olla oma laitanikin. Olen ylpeä suomalaisuudestani ja kotimaastani. Minusta on oikeasti hienoa kertoa olevani Suomesta ja tunnen oloni imarrelluksi, kun ihmiset uteliaina ja kiinnostuneina kyselevät Suomesta. On kiva olla vähän erilainen ja erikoinen, taidan sen olla jo muutamaan kertaan täällä maininnutkin.

Mutta se, minne olen menossa, ei olekaan niin yksioikoinen juttu. Ei sillä, eihän sitä kukaan ikinä varmana tulevaisuudestaan tiedä, vaikka olisikin miten hienoja ja hyvin pähkäiltyjä suunnitelmia - Herran haltuun lopulta kaikki. Mutta niin vain aivoni alkoivat raksuttaa ja vatsan pohjassa poltella, kun seminaarini professori kertoi opintomahdollisuuksista kotiyliopistossaan Krakovassa. Jos innostuisi uskonnonpsykologiasta tosissaan, niin se olisi oikein varteenotettava opinahjo. En tiedä innostuisinko, mutta tuo kuulosti hienolta ja mielenkiintoiselta mahdollisuudelta. Ja sitten toisaalta taas monet kysyvät täällä, että nytkö jo lähden ja enkö tahtoisi olla pidempään ja onko vaihtoaikaa mahdollista jatkaa. Kaikki oikeastaan olettavat, että tahtoisin jäädä pidemmäksi aikaa. Ehkä se siis näkyy päältä päin, että viihdyn hyvin. Kuitenkin, tiedän varmasti, että oikea liike on seuraavaksi Helsinkiin kandiksi valmistumaan. Mutta tuntuu myös siltä, ettei tämä ulkomailla seikkaileminen/eläminen/opiskeleminen voinut olla tässä. Restless thoughts, ei niistä sen enempää tältä erää. Sanon vain, että se polte, mikä sai mut Wieniin lähtemään, ei ole sammunut, vaan liekki elää ja loistaa kirkkaana.

Perjantaina tein kuulemma jotain rohkeaa, tai niin mulle todettiin, kun menin katolisen korkeakouluseurakunnan opiskelijailtaan. Tapasin noin kuukausi takaperin yliopiston edessä kaksi mukavaa opiskelijaa, jotka jakoivat esitteitä ja kutsuivat iltoihin. Jäivät oikein vielä hetkeksi juttelemaan ja olivat oikein kiinnostuneita Suomesta :D, teologian opinnoistani ja protestanttisuudestani. Siispä, kun perjantaina sattumalta löysin laukusta esitteen ja huomasin sen perjantain aiheen olevan minulle aivan tuntematon, mutta sitäkin kiehtovampi, Marian merkitys hengellisessä elämässä, päätin marssia paikalle ja katsoa mitä tuleman pitää. Ilta oli oikein positiivinen yllätys. Ensin laulettiin kitaroiden ja syntikan säestyksellä. Tunsinkin jopa osan biiseistä. Sen jälkeen eräs tyttö piti alustuksen päivän aiheesta, jonka pohjalta ihmiset sitten yrittivät keskustella omista kokemuksistaan. Lopulta paikalla ollut pappi koosti kaiken yhteen ja sanoi muutaman viisaan ja kauniin sanan kirkkoisiä lainaten. Ilta loppui yhteiseen ateriaan, jonka aikana moni tuli esittelemään itsensä ja vaihtamaan muutaman sanan kanssani. Kaikki olivat niin kivoja ja avoimia! Katolinen korkeakouluseurakunta saa multa ainakin korkean pisteluokituksen. Vaikka en nyt mitään takinkäännöstä ja leirinvaihdosta ole suunnittelemassa, niin sanotaanko, että EHG:lla voisi olla katoliselta kollegeltaan jotain opittavaa. EHG:ssa on paljon hyvää ja olen lähtenyt sieltä monesti iloisin mielin kotiin, mutta hengellisen elämän ravitseminen on sieltä suunnalta jäänyt vähäiseksi. No, aina ei voi samalla kertaa saada kaikkea, vaan täytyy syödä usemmasta pöydästä.

Nyt juhlitaan helluntaita toista päivää. Ihana aurinko ja kesäilma palasivat ylistämään tätä juhlaa. Eilen istuskelin porottavassa auringonpaisteessa perinteisillä kirkkokahveilla suomalaisen ja ruotsalaisen seurakunnan yhteisjumalanpalveluksen jälkeen. Sopi oikeastaan hauskasti helluntain teemaan tuo kaksikielisyys. Ja oikeastaan kolmikielisyys, sillä vaihdoinpa messun jälkeen muutaman sanan saksaksi erään paikallisen teologikollegan kanssa. Onneksi ei ruotsia sentään tarvinnut puhua. Hyvin kyllä ymmärsin kaiken, mitä messussa ruotsiksi luettiin ja laulettiin, mutta jos nyt avaisin suuni ja yrittäisin sanoa jotain ruotsiksi, niin sieltä tulisi ulos vain saksankielisiä sanoja ja ilmauksia. Jotenkin ne ovat liian lähellä toisiaan ja sekoittuvat tässä tilanteessa auttamattomasti.

Ajattelin pian lähteä tuttuun tapaan puistoon ja lukea siellä seminaariopukseni loppuun. Illalla on ehdottomasti aloitettava nakutella työtä koneelle, muuten tulee paniikki, että aika loppuu kesken. Onneksi huominen on vielä yliopistolaisille luentovapaata aikaa - mullahan ei ikinä tiistaisin tosin olekaan luentoja - ja voin sen myös käyttää ahkerasti ja tehokkaasti, ainakin kovasti yritän ja toivon niin. Keskiviikkoaamuna haen sitten jälleen vieraita lentokentältä, tällä kertaan willkommen Maiske & Anna. Iltapäivä ja ilta mulla vierähtää keskiviikkona tiedekunnalla, joten he toivottavasti selviävät keskikaupunkiin tutustumisesta omin neuvoin ja matkaoppaan ja turistikartan taustatuella. Loppuviikon ohjelmani lienee siis kiireinen ja vilkas, mutta sitäkin mukavampi (: Olen oikeasti tosi otettu, että niin moni on tullut tänne käymään. Mun ei ole tarvinnut pahemmin potea koti-ikävää, kun olen saanut tärkeitä ihmisiä kotipuolesta visiitille tänne. Vielen Dank!

iltajutustelua

Taas väsyttäisi ja voisi vain kierähtää sängylle, torkkua siinä hetken ja sitten raahautua iltapesulle ja nukkumaan. Mutta poden jälleen huonoa omatuntoa blogini laiminlyömisestä, joten nakuttelen tänne nyt viimeisimpiä kuulumisia.

Mulle tapahtuu ilmeisesti tahtomattanikin outoja asioita pyykkituvassa. Joskus jumitan, toisella kertaa tapaan kreikkalaisen miehen, jolle päädyn esittelemään muinaiskreikantaitojani ja Novumiani. Yleensä raamatullisuus on hyvä karkotin iskumielellä olevia onnenonkijoita kohtaan, mutta tämä tapaus saikin siitä vain tuulta purjeisiin. Kertoi vielä ikoneista ja kauniista kirkoista kotimaassaan. Tajusin kylläkin lopullisesti olevani menossa treffeille vasta siinä vaiheessa, kun mies partavedellä kyllästettynä marssi sisään huoneeseeni - herrasmiesmäisesti toki minua hakemaan, niin kuin parhaaseen etikettiin sopii. Ruprechtskirchen vieressä sijaitsevassa Kneipessa nautittujen lasillisten jälkeen seurasi iltakävely Tonavan varrella. Samanaikaisesti, kun meinasin kommentoida muurien graffititaiteen omituisuutta päätti hän aiheelliseksi ylistää kauniita sinisiä silmiäni. Nice try, mutta onnetomuudeksi satun kuulumaan siihen osaan naisväestöä, joilla epätyypillisesti vaaleisiin hiuksiin yhdistyvät vihreänruskeanharmaan sekaiset iirikset. Eihän siinä voinut kuin nauraa.

Perjantaina olin kylmettämässä ja lauantaina kastelemassa itseäni Rathausplatzilla, jossa oli musiikillista ohjelmaa Wienin alkaneiden juhlaviikkojen kunniaksi. Niin, täällä oli siis todella sateinen ja kylmä sää koko viikonlopun ajan, ja sama meno jatkuu edelleen. Tonavan kanaali, jossa tavallisesti on hädin tuskin yhtään vettä, lainehtii nyt iloisesti loiskuen. Torstain sadekuuron jäljiltä osa kaduista lainehti niin, että ihmiset saivat kahlaten astella kotiinsa. Omatkin pikkukenkäni kuivuvat kylppärissä nyt toista päivää. Tänään on kuitenkin vain tihkuttanut. Ei mitään dramaattisia sääyllätyksiä. Perjantain konsertti avasi siis juhlaviikot. Kyseessä oli kilpailu nuorille taitaville klassisille musisoijille, Eurovision Young Musicians 2010 Final. En jäänyt katsomaan kuka voitti, sillä olin loppuvaiheessa jo varsin kylmissäni. Lauantaina oli vuorossa vapaampaa, rennompaa ja etnohenkisempää meininkiä. Kyllä siellä vähän tanssittiinkin, allerkirjoittanutkin, kengät pitivät mukavaa ja rytmikästä loiskuttavaa ääntä.

Sitten olisi paljon opiskeltavaa. Seminaarityön kirja on melkein luettuna - enää olisi siis vain se työ kirjoitettavana. Päätin tänään, että jätän Itävallan protestanttisuuden historia-kurssin kokonaan pois ohjelmistosta. Pohjatietoni eivät vain ole riittävät, että tajuaisin edes kaikki keskeiset pointit ja käänteet ja ennen kaikkea, en vain koe koko aihetta riittävän kiinnostavaksi. Olen kuitenkin astunut tänään eksegeettiseltä mukavuusalueeltani sivuun ja aloittanut englanninkielisen seminaarikurssin: Role of the religion in acculturation of migrants: Psychological perspective. Kurssi vaikuttaa todella mielenkiintoiselta ja hyödylliseltä! Mukava opiskella itseasiassa vähän englanniksikin ja olla kerrankin ryhmässä, jossa en ole vaihtarina erikoistapaus, vaan ainoastaan suomalaisena. Erityisen innoissani olen kurssin lopputyöstä, jota varten meidän pitää kuvata 10 kuvan sarja aiheena Vienna as intercultural space ja tehdä niiden varaan analyysi omasta henkilökohtaisesta näkökulmasta hyödyntäen annettua kirjallisuutta. Kävin jo tänään nappaamassa muutamat otokset. Innostuinkin ihmeesti tästä uskonnonpsykologiasta!

Huomenna on aikainen aamu ja pitkä päivä tiedossa kuten tänäänkin. Siksi päivittely loppuu nyt tähän ja vuorossa on iltapala-aika. Huomaan olevani kangistumassa totuttuihin kaavoihin, sillä ostan kaupasta aina samat tuotteet: appelsiinimehua, leipää, juustosiivuja ja maustamatonta jogurttia. Hedelmät ja makea lisäke vaihtelevat muodoltaan - eivät tosin nekään mitenkään radikaalisti. Useimmin valitsen joko appelsiineja tai banaaneja ja pienen levyn Milka-suklaata. En edes muista, että oliko mulla näin määrätyt ja totutut ostokset arkena kotonakin. Se selvinnee sitten taas ensi syksynä - jos nyt muistan asiaa enää silloin ihmetellä. Niin, ajattelenkohan jotenkin erilailla, kun palaan? Joulun aikaan ajattelin ainakin hyvin paljon, ristiin rastiin ympäri ja jonkunlaisessa pienessä kriisissäkin pyörin. Ehkä en ajattele sitä nyt. Ei kannata ajatella liikaa etukäteen sellaista, mille ei kuitenkaan nyt voi vielä mitään. Kreikkalainen mieskin sanoi, että baby, don't make it too complicated. Silloin jatkoin kylläkin ajattelemista. Can't help it, baby.

Liebe Grüsse, sellaisia kuin nuo sydämenmuotoiset lehdet kiertämässä puun runkoa (:

ihanat päivät

Blogin kirjoittaminen on taas jäänyt kiireiden ja rientojen alle, mutta ehkäpä sitä ei nyt kannata sen kummemmin tuskastella, vaan ihan reilusti aloittaa kertominen siitä, mihin viimeksi jäin.
Viime päivityksen jälkeen olen siis selvinnyt taas yhdestä suullisesta tentistä - nyt ne alkavat itseasiassa jo tuntua ihan luontevalta käytännöltä ja jään ehkä jopa hieman ikävöimäänkin niitä sitten Helsingissä. Ajatellaanpa nimittäin niitä suullisen tentin hyviä puolia: tenttituska on 20-30 minuutissa ohi, arvosanan saa tietää samantien, eikä käsi väsy kirjoittamisesta. Lisäksi professorin ilme on näkemisen arvoinen, kun muotoilet jotain hauskasti tai kerrot pitkät pätkät jostain aiheesta ihan metsään.

Parasta tietenkin oli, että mulla oli täällä kuuden päivän ajan rakkaat ja kaivatut ystävät visiitillä. Elinan ja Panun kanssa tutustuimme perinteisetsi Wieniin ja teimme myös pienen vappuaattomatkan Wienin ulkopuolelle. Minähän kävin jo silloin syyskuun alussa kielikurssini järjestämällä matkalla Wachaussa, reilun tunnin matkan päässä Wienistä. Elina ja Panu olivat onneksi opiskelleet matkaoppaansa ulkoa ennen sen unohtamista lentokoneen tuolin lehtilokeroon ja ehdottivat siksi kirjan suosittelemaa päivämatkaa Melkin luostariin ja Dürnsteinin linnan raunioille. Vaikka olin paikoilla jo aiemmin käynyt, niin reissu oli upeiden maisemien ja täydellisen kesäpäivän (+28 astetta!) vuoksi ehdottomasti uusimisen arvoinen. Kyllä taas pysäytti ja sai ihmettelemään se yksinkertainen tosiasia, miten ihmeellisen hienoja, upeita ja kauniita paikkoja maailma onkaan täynnä.


Dürnsteinin kirkko

Vappuaatto kului siis pienellä päiväreilillä ja vappupäivänä päästiin vasta kunnolla Wien-turismin pariin. Päivä alkoi hienosti myöhäisillä synttärikahveilla Hotel Sacherissa. Tämä oli ensimmäinen kerta itsellenikin, kun maistoin aitoa Sacherkakkua, ja täytyy sanoa, että kyllähän sen aidon mausta tuntee. Ja ensimmäinen kerta muuten myös, että söin sacheria kermavaahdon kanssa. Miksiköhän sitä ei joka paikassa tarjoilla niin? Ne nimittäin sopivat täydellisesti yhteen. Fiinin kahvitushetken jälkeen vieraani jatkoivat Stefansdomin kellotorniin näköaloja ihailemaan. Meikä pysyi korkeanpaikankammoisena kiltisti kirkonpenkissä maan tasalla. Edelleenkin on nimittäin tuoreessa muistissa se Hannan ja Iinan kanssa jakamani karmaiseva kokemus Karlskirchen houjuvista rakennustelineistä kootusta näköalatasanteesta.. Stefansdomin näköalat olivat kuulemma kuitenkin kokemisen väärti ja torni oli kivinen ja jämäkkä eikä putoamisvaaraa ollut, joten ehkäpä vielä harkitsen sinne uskaltautumista.
Loppuvappupäivä kului sitten suomalaisten vaihtareiden vappupiknikillä vieraillessa ja Schönbrunnin puutarhassa samoillessa. Siellä puut olivat jo vehreän vihreitä ja lehteviä!



Sunnuntaiaamuna menimme lähikirkkooni, evankeliseen sellaiseen siis, jumalanpalvelukseen ja Panu ja Elina saivat myös kokea täkäläisen ehtoolliskäytännön piirimuodostelmineen ja valkoviineineen. Lepopäivänä myös oikeutetusti saattaa unettaa ja laiskotuttaa ja siksipä keskityimmekin hyvin syömiseen ja mukavaan istuskeluun. Viimeisimmät vieraani tykästyivät tammikuisten tavoin Welt Cafen maukkaisiin kasvisruokiin. Voi että, se on kyllä ehdottomasti kahvila, jota tulee kovasti ikävä. Eilenkin tilasin aivan erinomaisen ja mielettömän hyväntuoksuisen etiopilaisen maustekahvin - näin sivuhuomautuksena. Iltapäiväistä puistoistuskeluamme jatkoimme sitten illalla valloittamalla mukavan loosin eräästä Wienin tunnetuimmasta jazzklubista - jossa, täytyy häpeäkseni myöntää, en ollut käynytkään tätä ennen. Tunnel oli ihan huippu paikka! Sisäänpääsymaksua ei ollut, musisoijat jammailivat taitavasta ja ennen kaikkea, volyymi oli erittäin miellyttäväksi säädetty! Juomien ja ruuan hinnatkaan eivät päätä huimanneet. Sinne menen takuulla uudelleen. Vierailijat ovatkin ihan paras juttu, koska heidän kanssaan sitä tekee ja löytää itsellekin vielä ihan uusia juttuja Wienistä.


Teoriani on, että tyyppi, joka ottaa kuvan käsivaralla, näyttää yhteiskuvassa ehdottomasti kummallisimmalta. Voi virnettä.

Maanantaina mun täytyikin palata sitten opiskelujen ääreen, mutta onneksi Elinalle ja Panulle oli tarjolla turistiviihdykkeitä, kuten shoppailua Mariahilferstrassella ja museovisiitti Hofburgiin. Keskiviikkona käytiin kaikki Haus der Musik:ssa, joka oli varsin hauska ja monipuolinen musiikkitalo. En aina ihan ymmärtänyt tai jaksanut selvittää, mitä niillä kaikilla vempaimilla siellä oli tarkoitus tehdä, mutta noin niin kuin periaatteessa tuollaiset toiminnalliset "museot" on mukavaa vaihtelua perinteisiin "katsoa saa, muttei koskea" paikkoihin.

Paikalliseen ruokakulttuuriin vieraani tutustuivat kattavasti, vaikka aluksi pelkäsinkin, että tarjoillaanko täkäläisissä oluttuvissa mitään kasvissyöjille sopivaa purtavaa. Onneksi leivittämiskulttuuri ulottuu täällä myös juustoihin ja sieniin ja nämä maittoivat matkalaisilleni oikein hyvin. Jälkiruuat maistuvat toki aina, mutta Mohr im Hemd ja Kaiserschmarren ovat kyllä jotain niin hyvää, että taju pois. Kahviloista tuli testattua tietenkin monet erilaiset kakut ja tortut, joista Mozartstorte taisi itseoikeutetusti selvitä voittajaksi. Kamala, että rupesikin sokerihammasta taas vimmatusti kolottamaan, kun mietinkin sitä täyteläisen pehmeää suklaakakkua suklaakastikkeella ja kermavaahdolla..

Siinä ehkä tärkeimpiä tiivistettynä Elinan ja Panun visiitistä Wienissä. Meillä oli ihan todella mukavaa ja hauskaa, niin kuin aina. En muista milloin viimeksi olisin nauranut niin paljon vajaan viikon sisällä. Pariin otteeseen kohtaus oli niin paha, että pelkäsin oikeasti katkeavani jostain kohtaa vatsan seudulta. Ei sitä tee mitkään hyvät jutut vaan se seura. On vain hyvä ja luonteva olla ja ymmärtää toista turhia selittelemättä. Hyvä esimerkki syystä, miksi on hyvä palata kotiin.

Nyt pitäisi taas olla ahkera ja uppoutua koulutöiden pariin muutamaksi viikoksi. Yksi essee, yksi kirjallinen ja suullinen referaatti. Kesäkuulla odottaa jälleen muutama kirjallinen tentti. Puuhaa riittää siis yksin jo opinnoissa, mutta täytyy tietenkin myös ehtiä nauttia vielä näistä jäljellä olevista viikoista täällä Wienissä, Keski-Euroopan kauniissa kulttuurikehdossa, kaupungissa, joka on vienyt sydämeni. Tänään kävelin Naschmarktin läpi. Ostin kirpparilta huivin, ihastelin värikkäitä vihanneskojuja ja nautin vilkkaasta toritunnelmasta. Kotimatkaevääksi valitsin gelateriasta pistaasi- ja after eight-jäätelöpallot. Pistaasi on pettämätön suosikkini.

Problems?

Tänään olin silleen, että oih! - ihana kaunis päivä tulossa, heräsin ennen kellon soittoa, vaikka se oli soimassa jo puoli kahdeksalta, aurinko paistaa ja olen kerrankin tehnyt ajoissa kristologiakurssin käännöslauseet. Ajatukset juurikin näin epäloogisessa järjestyksessä, mutta silti ymmärrettävissä. Suuntasin tiedekuntani kirjastoon yhdeksäksi, jotta ehdin tulostaa pari artikkelia ja lukea ne ennen iltapäiväistä harjoituskurssiani. Noh, avatessani Fronterin, huomasinkin, että die Übung entfällt heute - eli ei tuntia tänään. Mitään artikkeleja en tietenkään siksi "turhaan" alkanut lukea, mutta käytin ajan monistellessani (arvatkaa vaan, kuinka paljon rahaa täällä saa kulumaan kopiokortteihin) aineistoa samaiselle kurssille kuuluvaa suullista esitelmääni varten. Aiheena on Jeesus - paimen ja lääkäri. Lueskelin muuten tänään yhtä kopioimaani artikkelia, jonka kirjoittaja A.J. Köstenberger on sitä mieltä, että Johanneksen evankeliumista voidaan jäljittää historian Jeesus ja tämän alkuperäinen julistus. Mielenkiintoista, sillä yleensä kuulee Johannesta luonnehdittavan läpeensä teologiseksi ja kristologiseksi esitykseksi, joka on syntynyt johanneslaisen yhteisön tuotoksena. Niin, ja tämän sivupolun jälkeen olin pääsemässä varsinaiseen asiaani, eli siihen, että lähdin sitten yhdentoista aikaan kirjastosta kipuamaan Schenkenstrassen yläkerroksiin mennäkseni kirkkohistorian luennolleni ja perille tultuani huomasin luentosalin ovessa lapun "Die Vorlesungen von Prof. Leeb entfallen heute". Olin hieman tyrmistynyt. Kaikki luentoni oli tältä päivältä peruttu. Mitä ihmettä? Meillä perutaan luentoja ihan tosi harvoin - verrattuna nyt ainakin siihen määrään, miten luentoja joissain tiedekunnissa peruttiin syksyisten mielenosoitusten takia. Ja juuri tuo maanantaikammotuspäiväni, jolloin mulla on luentoja kolme kappaletta, kirkkohistoriaa aamupäivällä ja illalla ja välissä vähän Novumin tutkimista, muuttuikin vapaapäiväksi. Kummallista. Olikohan joku opettajilla joku virkistysviikonloppu takana?

Lueskelin tunnin ajan puistossa. Ihan lyhythihainen päällä vain ja melkein kuumakin tuli, sillä aurinko porotti niin kirkkaana ja lämpimänä. Mutta sitten alkoi sataa ja vähän jyrisikin. Nyt vähän näyttää ulkona pahaenteiseltä, voi olla että se tuosta räjähtääpi illan kuluessa. Mutta on se kyllä mieletöntä, että täällä on ihan kesä. Siis voin kuljeskella jo mekossa ja ballerinoissa - takkia tarvitsee lähinnä vain iltaisin. Kesä jatkui täällä syksyllä lokakuun alkuun ja nyt se alkaa uudelleen jo huhtikuun lopulla. Lisäksi palaan Suomeen juuri kun kesä on kauneimmillaan ja lämpimimmillään (parasta olla!) Joten olen aika onnekas. Jätin sen lumisimman ja kylmimmän talven aikoihin väliin ja palaan nauttimaan siitä ilmastosta, josta tänne myös silloin kesän lopulla lähdinkin. Aika kiva.

Pakko vielä tähän väliin huomauttaa tuosta puistolukemisesta, että en ehkä ole siellä aina niin ahkerasti opiskelemassa.. huomioni herpaantuu nimittäin heti, kun kuulen pienten tai suurten tassujen tepastelevan ohitseni, läähätysten ja haukkujen kaikuessa ympärilläni ja omistajien kutsuessa kullannuppujaan ja mussukoitaan mitä erikoisemmilla nimillä. Mä en kestä tätä enää, mulla on niin paha koirakuume! Sydämeni oikein puristuu rinnassa hellyyden ja rakkauden tunteista, kun näen sympaattisten ranskanbulldoggien jolkottelevan kadulla tai terhakkaiden ja omapäisten jackrusselinterrierien kirmaavan pallon perässä. Jos mulla olisi sellainen ihana oma pieni karvapallero vastassa, kun tulen kotiin, en voisi ikinä olla pitkään surullinen tai suuttunut tai vihainen. Vaikka se pureskelisi kenkiä, sähköjohtoja ja lehtiä, kuten meidän Arska teki aikoinaan. Tiedän toki, ettei koira nyt oikein tähän elämäntilanteeseen sovi, enkä ikinä koiraa ottaisi, ellen olisi aivan sataprosenttisen varma, että sitä pystyn parhaalla mahdollisella tavalla hoitamaan, mutta voi että kun silti tekisi mieli! Toiset leikittää vauvoja puistossa, toiset kieriskelevät nurmikolla siihen malliin, että valmistautuvat niiden tekemiseen ja minä puolestani bongaan nelijalkaisia karvaturreja ja aina välillä unohdun paijailemaan ja höpöttelemään niille. Kevät tekee temppujaan kullekin tavallaan. Ehkä näin voimakkaasti siksi, että se muuttui niin nopeasti kesäksi.

Tästä tuli ehkä taas sekavin blogipäivitys johonkin aikaan. Toivottavasti aivot alkavat rullata vähän selkeämmin nyt iltaa myöten. Pitäisi valmistautua siihen keskiviikkoiseen tenttiin ja sitten olisi yksi juttu kirjoitettavana. Päivän otsikko kertoo kirjoitusongelmieni lisäksi myös juuri äsken sattuneesta tapahtumasta. Tuijottelin kolmannessa kerroksessa pesukoneita ja kuivausrumpuja ja mietin, että pitäisikö pestä tänään pyykkiä ja milloinkohan se ihminen, jonka pyykit koneessa nyt vielä ovat, tulee ottamaan ne pois. Olin ehkä jumittanut siinä epäilyttävän pitkän ajan, tai sitten näytin vähän kummalliselta, koska luokseni tuli mies, joka kysyi vain suoraan: "Problems?" Ja mun vastaus kuulosti suunnilleen tältä: "Well, yes. I mean, no. But yes. You know. I.. ähmm. Well, it's just. - I'm going to do my laundry!" Joskus sitä voi jumittaa todella pahasti. Ja sitten nolottaa.

Ja kuvassa vaihteeksi hieman Wien-nähtävyyksiä - Tonava, proomu ja Vienna International Center.

Family gathering

Nyt se on ohitse, perheeni vierailu Wienissä nimittäin. Näillä hetkillä heidän pitäisi laskeutua onnellisesti Helsinki-Vantaalle liideltyään korkealla pölypilvien saavuttamattomissa. Pidennetty viikonloppu muuttui tosiaan viikon visiitiksi, kiitos siitä islantilaiselle tulivuorelle! Vanhempani olivat oikeastaan varsin tyytyväisiä muutamaan ylimääräiseen lomapäivään, mitä nyt lentotilanteen jatkuva vahtaaminen ja siitä johtunut lippujen uudelleenbuukkaus muutamaankin otteeseen saivat silloin tällöin hieman ärräpäitä aikaiseksi. Siskoni taas kaipasi jo omiin kuvioihinsa ja kieltämättä meille viikko asumista pienessä yksiössäni oli ehdoton katto. Olemme erittäin helposti riitautuva parivaljakko. Toisaalta sovimme myös nopeasti. Vilmassa on kaikkia niitä ominaisuuksia, joita minussa ei ole, niin hyviä kuin huonoja ja päinvastoin. Olemme toki joltain osin samanlaisia, mutta kuitenkin sitten ratkaisevassa määrin erilaisia. Enkä minä riidellessäkään unohda, että hän on maailman paras sisko - kuka muu keksisikään mitä kummallisempia väittelynaiheita ja pystyisi tuottamaan niin napakkoja vasta-argumentteja!

Oli siis kaikinpuolin mukava viikko perheen kesken, joka meni aivan todella nopeasti. Se kaamea sadekausi loppui onneksi siihen torstaihin, jolloin perheeni saapui ja he saivat nauttia viikon ajan Wienin kukkaan puhjenneesta keväästä ja hellivästä auringosta. Pääasiallisesti kävelimmekin ympäriinsä: keskikaupungilla, Tonavan varrella, puistoissa ja ostoskadulla - sain kolme uutta kevät-/kesämekkoa!(kiitos äiti) Lisäksi keskityimme etsimään hyviä ruokapaikkoja ja kahviloita. Perheeni tahtoi nauttia itävaltalaisista perinneruuista ja illallistimmekin muutamaan otteeseen paikallisissa oluttuvissa knödelien, sauerkrautin, schnitzelien, bratwurstin ja monien muiden kumppanien parissa. Makealta osastolta tutuiksi tulivat ja suosikeiksi muotoutuivat tietysti Apfelstrudel ja Sachertorte. Vanhempien takia kahvin tilaaminen oli vain aina erityisen tarkkaa puuhaa. Heidän mielestään maito kun ei kahviin kuulu, joten jouduin sitä aina painottamaan maito-&kermapitoisiin erikoiskahveihin tottuneille tarjoilijoille. Kaiken lisäksi mustan kahvin, eli yleensä tarjolla olleen double espresson, annoskoko oli vanhempieni mielestä aivan liian pieni. Mitäköhän täkäläiset mahtavat ajatella suomalaisten kahvinkittaustyylistä?

Perheeni saksanosaamattomuudesta johtuen toimin sekä tulkkina että kaupunkioppaana. Noh, ehkä vähän liioittelen - isä osaa tilata saksaksi hienosti oluen ja laskun ja äiti löysi jopa asuntoni kartalta ja tiesi millä metrolla sinne pääsee. Mutta näistä seikoista huolimatta sain tilaisuuden näyttää, että pikku-Ella on oikeasti fiksu nuori nainen, joka pärjää suuressa maailmassa. Tai kyllä he sen varmasti tiesivät, joskus vain vahingossa tai tahallaan unohtavat. Onhan se ajatus aikuisesta lapsesta ihan paradoksaalinen. Mites sitä sellaiseen suhtautuisi? Enkä taida itsekään olla ikinä, tai ainakaan nyt parina viimeksi kuluneena vuotena, painottanut vanhemmille aikuisuuttani. Siskoni taas tekee sitä ahkerasti. Uutuudenviehätystä, sanon ja tiedän minä.

Elämä noin muuten on kulkenut normaaleja mukavia ratojaan Wienissä. Luennot ovat samat ja entisellään, mitä nyt UT:n teologia-kurssilla olen kerta kerralta enemmän täpinöissäni ja siitä johtuen viime viikolla intouduin myös kommentoimaan Ihmisen Poika - tittelin merkitystä ja taustaa. Sain esseeni valmiiksi ja toivon, että se on riittävän hyvä. Ehkä sitä olisi voinut vielä hioa, mutta niinhän niitä aina. Ensi viikon keskiviikkona olisi tentti samasta aihepiiristä ja pitäisi varmaan nyt viikonloppuna vähän jaksaa tuijotella powerpointteja ja luentomuistiinpanoja. Kirkkohistorian luennoilla olen vielä enemmän pihalla kuin sillä epäonnisella systemaattisen teologian kurssilla, jota yritin käydä syksyllä. Se on minua kovasti ihmetyttänyt. Toisaalta, en ole mikään laajojen kokonaisuuksien ja loogisten syy-&seuraussuhteiden ystävä. Tekemistä riittää ja kaikkea sitä en tahdo edes kirjoittaa tänne, etten joutuisi tajuamaan, kuinka paljon sitä oikeasti onkaan. Parempi olla tekemättä niin, niin ei tule turhaan stressattua.

Viime sunnuntaina olin ihanassa ja kauniissa Taize-rukoushetkessä, joka oli osa ekumeenista viikkoa, jonka järjestämiseen tiedekuntajärjestömmekin osallistui. Luin siellä pienen psalmipätkän suomeksi. Perheenikin istui kiltisti kuuntelemassa ja mietiskelemässä pienessä salissa tuon tunnin kestäneen tuokion ajan. Minua pyysi tuohon tilaisuuteen eräs mukava tyttö tiedekunnastani. Olen tavannut muutaman muunkin kivan uuden opiskelijakaverin. Oikeastaan juuri tämän sosiaalistumisen takia harmittaa, että olen täällä enää vain muutaman kuukauden. Tiedekuntani ympyröihin sisäänpääseminen nimittäin ottaa aikansa, ainakin tällaiselta hieman ujon ja varautuneen puoleiselta suomalaistytöltä, joten vajaa vuosi tutustumiseen ja kotiutumiseen on aivan liian lyhyt aika. Tuntuu, että juuri kun alkaa päästä vähän sisälle, niin täytyy jo jättää kaikki taakseen. Mutta niin se menee, väliaikaistahan kaikki vain on. Niinhän se on Helsingissäkin. Ei opiskelijaelämä ikuisesti jatku, vaikka sitä tahtoisikin ja yrittäisi itseään pitkään niin huijatakin. Jossain vaiheessa tajuaa sitten kuitenkin, ettei se ole todellista, eikä oikeastaan hauskaakaan enää, ja että olisi aika jo siirtyä eteenpäin, uusiin kuvioihin. Sillä kaikki muuttuu väistämättä ja elämä vie uusiin kuvioihin. Hyvä niin.

Eilen olin EHG:ssa, jossa katsoimme saattohoitoa ja kuolemista käsittelevän dokumenttifilmin. Se oli vaikuttavaa, miten kuolema tuli niiden syöpäpotilaiden välityksellä luonnollisena ja arkipäiväisenä asiana esille. Hyväksyttynä ja käsiteltynä väistämättömänä tosiasiana, ei sellaisena, mitä vastaan tulee taistella kynsin ja hampain. En nyt enää saavuta niitä kaikkia ajatuksia, mitä minulla oli elokuvaa katsellessani. Mutta sitä seuratessa oli varsin rauhallinen ja rentoutunut olo itselläänkin. Ja saattoi nauraa joissakin kohdissa, mitä ei ehkä edeltäkäsin olisi ajatellut tällaisen filmin parissa tapahtuvan. Noista elämänsä loppuaskelia ottavista ihmisistä vain huokui sellainen aitous ja viisaus, mitä ei voi kuin kunnioittaa. Hieno kokemus ja suuri etuoikeus saada kuulla heidän mietteitään ja ajatuksiaan.

Tajusin, etten ole syönyt tänään oikeastaan mitään kunnon ruokaa. Lounaaksi nautin Mohr im Hemd - eli suklaakakkusen suklaakastikkeella ja kermavaahdolla. Iltapäiväluennon jälkeen palkitsin itseni jäätelöllä. Ja eilen söin ihan liikaa hedelmäkarkkeja. Mutta ehkä sallin itselleni tämän makean kauden. Vastapainoksi syön iltapalaksi ruisleipää.