Nyt se on ohitse, perheeni vierailu Wienissä nimittäin. Näillä hetkillä heidän pitäisi laskeutua onnellisesti Helsinki-Vantaalle liideltyään korkealla pölypilvien saavuttamattomissa. Pidennetty viikonloppu muuttui tosiaan viikon visiitiksi, kiitos siitä islantilaiselle tulivuorelle! Vanhempani olivat oikeastaan varsin tyytyväisiä muutamaan ylimääräiseen lomapäivään, mitä nyt lentotilanteen jatkuva vahtaaminen ja siitä johtunut lippujen uudelleenbuukkaus muutamaankin otteeseen saivat silloin tällöin hieman ärräpäitä aikaiseksi. Siskoni taas kaipasi jo omiin kuvioihinsa ja kieltämättä meille viikko asumista pienessä yksiössäni oli ehdoton katto. Olemme erittäin helposti riitautuva parivaljakko. Toisaalta sovimme myös nopeasti. Vilmassa on kaikkia niitä ominaisuuksia, joita minussa ei ole, niin hyviä kuin huonoja ja päinvastoin. Olemme toki joltain osin samanlaisia, mutta kuitenkin sitten ratkaisevassa määrin erilaisia. Enkä minä riidellessäkään unohda, että hän on maailman paras sisko - kuka muu keksisikään mitä kummallisempia väittelynaiheita ja pystyisi tuottamaan niin napakkoja vasta-argumentteja!
Oli siis kaikinpuolin mukava viikko perheen kesken, joka meni aivan todella nopeasti. Se kaamea sadekausi loppui onneksi siihen torstaihin, jolloin perheeni saapui ja he saivat nauttia viikon ajan Wienin kukkaan puhjenneesta keväästä ja hellivästä auringosta. Pääasiallisesti kävelimmekin ympäriinsä: keskikaupungilla, Tonavan varrella, puistoissa ja ostoskadulla - sain kolme uutta kevät-/kesämekkoa!(kiitos äiti) Lisäksi keskityimme etsimään hyviä ruokapaikkoja ja kahviloita. Perheeni tahtoi nauttia itävaltalaisista perinneruuista ja illallistimmekin muutamaan otteeseen paikallisissa oluttuvissa knödelien, sauerkrautin, schnitzelien, bratwurstin ja monien muiden kumppanien parissa. Makealta osastolta tutuiksi tulivat ja suosikeiksi muotoutuivat tietysti Apfelstrudel ja Sachertorte. Vanhempien takia kahvin tilaaminen oli vain aina erityisen tarkkaa puuhaa. Heidän mielestään maito kun ei kahviin kuulu, joten jouduin sitä aina painottamaan maito-&kermapitoisiin erikoiskahveihin tottuneille tarjoilijoille. Kaiken lisäksi mustan kahvin, eli yleensä tarjolla olleen double espresson, annoskoko oli vanhempieni mielestä aivan liian pieni. Mitäköhän täkäläiset mahtavat ajatella suomalaisten kahvinkittaustyylistä?
Perheeni saksanosaamattomuudesta johtuen toimin sekä tulkkina että kaupunkioppaana. Noh, ehkä vähän liioittelen - isä osaa tilata saksaksi hienosti oluen ja laskun ja äiti löysi jopa asuntoni kartalta ja tiesi millä metrolla sinne pääsee. Mutta näistä seikoista huolimatta sain tilaisuuden näyttää, että pikku-Ella on oikeasti fiksu nuori nainen, joka pärjää suuressa maailmassa. Tai kyllä he sen varmasti tiesivät, joskus vain vahingossa tai tahallaan unohtavat. Onhan se ajatus aikuisesta lapsesta ihan paradoksaalinen. Mites sitä sellaiseen suhtautuisi? Enkä taida itsekään olla ikinä, tai ainakaan nyt parina viimeksi kuluneena vuotena, painottanut vanhemmille aikuisuuttani. Siskoni taas tekee sitä ahkerasti. Uutuudenviehätystä, sanon ja tiedän minä.
Elämä noin muuten on kulkenut normaaleja mukavia ratojaan Wienissä. Luennot ovat samat ja entisellään, mitä nyt UT:n teologia-kurssilla olen kerta kerralta enemmän täpinöissäni ja siitä johtuen viime viikolla intouduin myös kommentoimaan Ihmisen Poika - tittelin merkitystä ja taustaa. Sain esseeni valmiiksi ja toivon, että se on riittävän hyvä. Ehkä sitä olisi voinut vielä hioa, mutta niinhän niitä aina. Ensi viikon keskiviikkona olisi tentti samasta aihepiiristä ja pitäisi varmaan nyt viikonloppuna vähän jaksaa tuijotella powerpointteja ja luentomuistiinpanoja. Kirkkohistorian luennoilla olen vielä enemmän pihalla kuin sillä epäonnisella systemaattisen teologian kurssilla, jota yritin käydä syksyllä. Se on minua kovasti ihmetyttänyt. Toisaalta, en ole mikään laajojen kokonaisuuksien ja loogisten syy-&seuraussuhteiden ystävä. Tekemistä riittää ja kaikkea sitä en tahdo edes kirjoittaa tänne, etten joutuisi tajuamaan, kuinka paljon sitä oikeasti onkaan. Parempi olla tekemättä niin, niin ei tule turhaan stressattua.
Viime sunnuntaina olin ihanassa ja kauniissa Taize-rukoushetkessä, joka oli osa ekumeenista viikkoa, jonka järjestämiseen tiedekuntajärjestömmekin osallistui. Luin siellä pienen psalmipätkän suomeksi. Perheenikin istui kiltisti kuuntelemassa ja mietiskelemässä pienessä salissa tuon tunnin kestäneen tuokion ajan. Minua pyysi tuohon tilaisuuteen eräs mukava tyttö tiedekunnastani. Olen tavannut muutaman muunkin kivan uuden opiskelijakaverin. Oikeastaan juuri tämän sosiaalistumisen takia harmittaa, että olen täällä enää vain muutaman kuukauden. Tiedekuntani ympyröihin sisäänpääseminen nimittäin ottaa aikansa, ainakin tällaiselta hieman ujon ja varautuneen puoleiselta suomalaistytöltä, joten vajaa vuosi tutustumiseen ja kotiutumiseen on aivan liian lyhyt aika. Tuntuu, että juuri kun alkaa päästä vähän sisälle, niin täytyy jo jättää kaikki taakseen. Mutta niin se menee, väliaikaistahan kaikki vain on. Niinhän se on Helsingissäkin. Ei opiskelijaelämä ikuisesti jatku, vaikka sitä tahtoisikin ja yrittäisi itseään pitkään niin huijatakin. Jossain vaiheessa tajuaa sitten kuitenkin, ettei se ole todellista, eikä oikeastaan hauskaakaan enää, ja että olisi aika jo siirtyä eteenpäin, uusiin kuvioihin. Sillä kaikki muuttuu väistämättä ja elämä vie uusiin kuvioihin. Hyvä niin.
Eilen olin EHG:ssa, jossa katsoimme saattohoitoa ja kuolemista käsittelevän dokumenttifilmin. Se oli vaikuttavaa, miten kuolema tuli niiden syöpäpotilaiden välityksellä luonnollisena ja arkipäiväisenä asiana esille. Hyväksyttynä ja käsiteltynä väistämättömänä tosiasiana, ei sellaisena, mitä vastaan tulee taistella kynsin ja hampain. En nyt enää saavuta niitä kaikkia ajatuksia, mitä minulla oli elokuvaa katsellessani. Mutta sitä seuratessa oli varsin rauhallinen ja rentoutunut olo itselläänkin. Ja saattoi nauraa joissakin kohdissa, mitä ei ehkä edeltäkäsin olisi ajatellut tällaisen filmin parissa tapahtuvan. Noista elämänsä loppuaskelia ottavista ihmisistä vain huokui sellainen aitous ja viisaus, mitä ei voi kuin kunnioittaa. Hieno kokemus ja suuri etuoikeus saada kuulla heidän mietteitään ja ajatuksiaan.
Tajusin, etten ole syönyt tänään oikeastaan mitään kunnon ruokaa. Lounaaksi nautin Mohr im Hemd - eli suklaakakkusen suklaakastikkeella ja kermavaahdolla. Iltapäiväluennon jälkeen palkitsin itseni jäätelöllä. Ja eilen söin ihan liikaa hedelmäkarkkeja. Mutta ehkä sallin itselleni tämän makean kauden. Vastapainoksi syön iltapalaksi ruisleipää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti