Anteeksi, en ymmärtänyt

Joskus menee ohi korvien. Luennoilla, jos en jaksa keskittyä, kuulen vain puhetta taustalla ja ajatukseni lentää ihan jossain muualla. Ymmärtäminen on todella eniten keskittymisestä kiinni. Jos väsyttää tai aihe ei niin inspiroi, niin silloin helposti lipsuu. Saksaa en voi vain kuulla, niin kuin omaa äidinkieltä. Sitä pitää kuunnella. Ja aina ei vain jaksa. Olen myös toisaalta oppinut olemaan stressaamatta sitä, että en ihan kaikkia juttuja nappaa. Luennoilla en kuitenkaan pystyisi muistamaan kaikkea uutta asiaa, joten voin yhtä hyvin keskittyä muistamaan sen, mitä ymmärrän. Ihmisten kanssa keskustellessa voin aina pyytää toistamaan. Joskus he tekevät sen jo nähdessään kummastuneen ihmettelevän ilmeeni. Joskus vain hymyilen, ajattelen, että ehkä he luulivat minun tajunneen. Tai sitten he tietävät toisin. Joka tapauksessa, ei se ole niin vakavaa. Se ettei aina ymmärrä. Kun ei kaikkea tosiaan voikaan ymmärtää. Tanssitunneilla on onneksi helppoa: oikea, vasen, pää, hitaammin, nopeasti, liu'u, tunnetta.
Huomaa runsas joskus-sanan käyttö. Eli yleensä keskittyminen onnistuu, pää toimii ja ymmärtäminen tapahtuu (:

Arki sujuu aina niin nopeaan. Huomenna on taas perjantai. Pitää käydä aamulla maistraatissa tekemässä Meldebestätigung, eli asukkaaksi ilmoittautumisen vahvistus tai jotain sinne päin. Papereita pitää olla ihan älyttömästi mukana niin kopiona kuin alkuperäisversiona. Lisäksi toimisto on tosiaan auki arkisin ainoastaan klo 8. ja 12. välillä ja koska mulla on kaikkina muina päivinä aamuluentoja, joudun nyt luopumaan ihanasta perjantain aamuvapaastani. No, mutta se on vain tämä kerta. Ja tästä byrokratiasessiosta selvittyäni olen sitten oikeasti ja virallisesti wieniläinen. Ach ja, ich bin Wienerin.

Sunnuntaina olimme Volksoperassa katsomassa balettia nimeltä Max und Moritz. Se oli lapsille suunnattu baletti ja tämä tarina näistä kahdesta veijarista on kuulemma rakastettu ja kuuluisa saksankielisissä maissa. Itse en ollut ikinä Maxin ja Moritzin seikkailuista kuullut. Esitys oli hauska. Ehkä ihaninta oli kuitenkin seurata lasten innostuneita reaktioita, iloista naurua ja hihkumista, mitä lavan tapahtumat heissä herättivät. Mahtava juttu vanhemmilta, että he vievät lapsia tällaisiin kulttuuritapahtumiin. Itse lupaan nyt tässä tehdä samoin. Sitten joskus, kun on sen aika.

Maanantaina koin jotain, mikä oli ehkä kauneinta ja koskettavinta koko tämän hetkisen Wien-elämäni aikana. Wienin vanhimmassa kirkossa (joka on muuten evankelinen, Ruprechtskirche!) järjestettiin Kristalliyön uhrien muistoksi ekumeeninen jumalanpalvelus. Luin siellä pienen pätkän esirukousta. Vähän jännitti, koska kirkko oli melkein täysi, mutta ihan sujuvasti luulen lausuneeni. Jumalanpalvelus oli todella kaunis. Siellä oli kylmä, kaikki istuvat takit päällä ja sormet jäässä, mutta tunnelma oli harras ja lämmin. Kuoro oli upea ja sen johtaja erittäin taitava. Erityisen hienoa oli, miten hän osasi sovittaa kuoron ja seurakunnan laulun yhteen. Ja ne laulut! Vuorotellen sanoista kuvastui tuska ja ahdistus ja sitten taas toivo ja usko parempaan. Sch'ma Jisrael sointui kauniisti hepreaksi. Jumalanpalveluksen jälkeen jokainen sai pienen punaisen tuikun käsiinsä ja sitten kulkueena vaelsimme Wienin katuja pitkin Judenplatzille ja jätimme kynttilät muistomerkin juurelle. Siitä muistotilaisuudesta jäi hyvä ja rauhallinen olo. Ylistys ekumenialle.

Tänään voisin yrittää mennä ajoissa nukkumaan. Pitäisi kyllä tajuta, että jos herätys on puoli seitsemältä, niin pää kannattaisi painaa tyynyyn ennen puolta yötä. Olen vain vähän sellainen iltakukkuja. Ja nyt kun asun itsekseni ei ole ketään kehottamassa tai käskemässä nukkumaan. Se on ehdottomasti yksinasumisen huono puoli. Ja lakanoita ei pysty vetämään yksin! Nyt ne ovat ihan kummallisesti rullalla ja pinossa kaapissa. Toisaalta, senhän tiedän vain minä. Ja nyt sinä. Ehkä sen kestämme.

Kuva on Stephansdomista ja otettu talvisella Wien-matkalla äidin kanssa 2008.