toinen paluu Italiasta

Vietin Torinossa Liisan luona virkistävän ja rentouttovan pienen loman - katsokaa nyt miten iloinen ja nauravainen olen kuvassa! Ehkä eniten nautin ajankulusta. Jotenkin aika on siellä erilaista. Se ei ole samalla tavalla mitattua ja täsmällistä kuin saksankielisellä alueella. Ei tuntunut olevan mitään tiettyjä kellonaikoja tietyille asioille. Mennään paremminkin fiilisten mukaan. Tunnelma on vähän sellainen suurpiirteinen - ei sen tarvitse olla niin justiinsa, kunhan nyt menee sinnepäin; kauppojen aukioloajat ja bussien aikataulut ovat vain viitteellisiä, espressokupit ovat korvattomia ja eriparisia, liikennesäännöt ovat jokaisen omaa tulkintaa. Huolentonta ja rentoa, ei kuitenkaan mitenkään vetelän laiskaa. Italiassa tunnutaan tietävän, että aikaa ei voi lukita ja määritellä. Luulemme olevamme eteviä, kun teemme niin, mutta oikeasti se on vain suurta huijausta. Elämä menee eteenpäin kaikesta huolimatta.

Torinossa ihanaa oli aurinko ja lämmin sää, vaaleanpunaiset kevätkukkaset, vuoret, jäätelö, jokapuolella vilistävät koirat, tuoreet hedelmät ja vihannekset, Liisan aamuaurinkoinen parveke ja iloinen italian kieli, josta en ymmärtänyt mitään. Hieman hämmentävää oli lemmiskelevien parien runsaslukuisuus ja vaaleiden hiuksien herättämät reaktiot miesväestössä. Olisin voinut jäädä pitempäänkin - nyt kun katson ulos ikkunasta, on täällä ikävän sateisen näköistä. Pöydälläni lojuvat esseekirjat ja muistiinpanot odottavat jälleen, että tarttuisin niihin. Naschmarktilta ostetut kirsikkatomaatit olivat kalliita, eivätkä yhtään niin maukkaita kuin Torinossa tutuiksi tulleet pikkuruiset sukulaisensa. Mutta silti oli mukava palata Wien-kotiin. Tämä kaupunki on toimiva, täsmällinen ja järjestelmällisesti kaunis. Ja se osaa myös yllättää, ilahduttaa ja antaa tilaa haaveille.

Huomenna loppuu tämä pitkä pääsiäisloma ja palataan taas opintojen ääreen. Käännettävänä on kuitenkin huomiseksi vielä pääsiäiseen liittyviä tekstejä UT:n kristologia- harjoituskurssille. Muutama päivä ahkeraa opiskelua siis edessä ja sitten - näen rakkaan ja ihanan perheeni kolmen kuukauden jälkeen! Olen ollut niin ajatuksissani ja muutenkin ollut kaikenlaista touhua viime viikkoina, että en ole osannut tai muistanut heitä ikävöidäkään. Mutta nyt en voisi olla onnellisempi ja iloisempi heidän tulostaan. Torstaihin on enää muutama päivä!

Ilahduin myös kovasti kuultuani, että saan vieraita myös toukokuun puolella! Eli perheeni vierailun jälkeen on mulla vielä kolme kaupunkiopaskeikkaa tiedossa. Mahtavaa! Ja jos jotakuta vielä kutkuttaisi matka Wieniin, niin täällä minä olen kesäkuun loppuun asti valmiina näyttämään sen kauniin ja eläväisen kaupungin, johon olen niin kovin rakastunut.

Kaipa nyt pitäisi yrittää aktivoitua johonkin. Ehkä ei samalta istumalta esseen kimppuun.. jos sitä vaikka tiskaisi ja kävisi sunnuntaikävelyllä ensin, aurinkokin näet jo vähän pilkistelee!

22 ja vähän muuta

Se tuli eilen täyteen. Ei se ole paljon, ei tuntunut mitenkään ihmeelliseltä, että yksi vuosi lisääntyi. Onneksi niin. Ihan mukava tasaluku. Ja lähempänä 20 kuin 25. Oli aurinkoinen ja kaunis keväinen Wien-päivä. Kävimme Liisan kanssa Belvederessä, joka on yksi Wienin hienoimmista taidemuseoista. Näimme ainakin Egon Schielen maalauksia - muiden taitelijoiden nimiä en muista, koska en ole mikään ekspertti sillä saralla. Ja yhden Edgar Degasin taulun. Siinä oli narri ja ballerina. Degas maalaili paljon ballerinoja. Sen tiedän, koska kirjoitin hänestä lukion tokalla englannin esitelmän. Lisäksi näimme huoneellisen veistospäitä, joilla oli toinen toistaan hulvattomampia ilmeitä.

Synttärikakkuna nautin Kardinalhimbeerschnitteä, eli mahdottoman hyvän ja suuren palan ihanaa vadelmakääretorttua. Tänään meillä kävi huono tuuri, kun olimme menossa iltasella kakkukahveille. Tahdoin viedä Liisan poikaystävineen aitowieniläiseen kahvilaan, ja mikä olisi sitä enemmän kuin jo vuodesta 1880 wieniläisiä kahvittanut cafe Hawelka. Melanget sieltä saikin ongelmattomasti, mutta syömiseksi heillä oli tarjottavana vain wurstia. Aluksi kun tiedustelin kakkutilannetta, vannottiin sen olevan uunissa ja tarjolla 20 minuutin kuluttua. Puolen tunnin päästä kakusta ei ollut enää mitään tietoa, mutta makkaraa olisi edelleen ollut tarjolla. Otimme sitten vain laskun ja kohtasin ehkä pöyristyttävimmän hinnan mineraalivedestä ikinä. Silti, Hawelka on tunnelmallinen ja sympaattinen ja harkitsen tosissani vieväni perheeni sinne punaviinilasillisille. Mutta kakut taidamme suosiolla syödä Aidassa - siellä niitä ainakin takuuvarmasti on valmiina ja valmisteilla!

Viikko on kulunut mukavasti. On rentoa, ei mitään suoristuspaineita nähtävyyksistä. Olen Liisan kanssa samoilla linjoilla, että kaikkein ensimmäiseksi kannattaa pitää huolta vatsan tyytyväisyydestä ja vasta sen jälkeen jaksaa keskittyä muiden aistien tyydyttämiseen. Hyvä ruoka, parempi mieli - se on oikeasti aivan totta. Syöminen on välttämätöntä ja mukavaa puuhaa. Niin kuin nukkuminenkin. Sellaisia asioita ei elämässä ole ollenkaan liikaa. Niitä, joita täytyy, mutta myös ehdottomasti tahtoo tehdä.

Opiskelija-asuntolassani on todella hiljaista. Suorastaan kuollutta. Seinänaapuri on onneksi paikalla, muuten saattaisi jopa hieman pelottaa. Eilen ja tänään olen kaivannut kotiin. Pääsiäinen on kuitenkin meillä ollut aina perheaikaa. Mennään mökille, isä valmistaa lammasta, lämmitetään rantasauna, kerrotaan samoja vanhoja juttuja, jotka jaksavat naurattaa vain meitä (ei niitä kukaan muu edes ymmärtäisi) ja äiti vannoo jälleen etsivänsä sitten ensi vuodeksi sen pashan reseptin, joka hänellä on jossain jemmassa, mutta mikä nyt (taas) pääsi unohtumaan. Rakas ja korvaamaton perheeni - kahden viikon kuluttua he ovat täällä. Siihen ei ole pitkä. Silti kaipaan juuri nyt hetkeä, jolloin käperryn mollamaijan viereen sängylleni ja näen ikkunasta kuinka ulkona on ihan pimeää ja täydellisen hiljaista. Ja olen ihan pieni tyttö.

Kamalaahan se olisi, jos ei olisi välillä kotikaipuuta. On hyvä, että tiedostaa asioita, jotka ovat hyviä ja korvaamattomia ja joiden luokse tahtoo palata. Luulen, että niitä arvostaakin sitten ihan erilailla tämän vaihtovuoden jälkeen. Sellaista ikävää ei mulla missään vaiheessa ole ollut, että tuntuisi siltä, että on paha olla täällä ja että nyt pitää päästä kotiin. Ei, vaikka olisi ikävä-hetkiä, niin samalla tietää kuitenkin, että täällä on hyvä ja tämä on se oikea paikka juuri nyt.

Lähdin vaihtoon oikeastaan vähän siksi, että saisin viettää hieman sellaista laiskanletkeää vuotta ja ottaa rennommin. Niin, opintojen puolesta näin onkin käynyt. En kovin mainittavia ole saanut aikaiseksi ja nyt onkin hieman kiristettävä tahtia loppua kohti. Toisaalta olen todella oppinut saksaa, ja sehän oli yksi päätavoitteistani tänne tullessa. Ja luulen myös, että olen oppinut ymmärtämään teologiaa tai omaa suhdettani siihen taas hieman enemmän. Että mitä se on ja miksi sitä tehdään. Muutamia sellaisia haa!-hetkiä. Ja se on jo jotain. Oikeastaan aika paljon.

Mutta ei tämä aika tähän mennessä silti täysin ajatusvapaasti ole kulunut. Itseasiassa täällä olen todella joutunut pohtimaan tulevaisuudensuunnitelmiani. Olenhan jatkuvasti kirjoitellut tänne, miten opintojani ja tulevaa ammatinkuvaani ihmetellään, kummastellaan ja jopa kyseenalaistetaan. Joskus olen sivuuttanut kyselyt olan kohautuksella, joskus heittäytynyt leikkisäksi ja joskus intoutunut rakentavasti keskustelemaan ja perustelemaan. Se, että näitä tilanteita on tullut kohdalleni jatkuvasti, on varmasti ollut tarkoituksellista ja tehnyt minulle erittäin hyvää. Minun on ollut pakko miettiä. En pystynytkään tekemään niin kuin lähtiessäni ajattelin, että heitänpä ajatukset tulevaisuudesta varastoon hautumaan ja otan ne sitten taas esille palatessani. Ei se mennytkään niin. Tämä ei ole mitenkään irrallinen vuosi elämässäni. Tämä on oikeastaan ollut juuri sitä aikaa, jolloin olen päässyt käsiksi siihen, kuka olen, mitä teen ja mitä tahdon. Tosi isoja juttuja, joita täällä on ajatunut pohtimaan hieman salakavalasti. Tavallaan hyvä niin, koska tiedostetusti ei niihin ehkä uskaltaisi kovin helposti tarttua.

Nykyään sanon, että minusta tulee pappi. Ja koska olen syntyjäni pohjalainen, niin kuin Lauri Tähkä laulaa, sanon mitä tarkoitan ja se mitä sanon, se pitää paikkansa. Ja vaikka tuon toteaminen pelottaakin, niin enemmän pelottaisi sillä pilaileminen. Mitään suurta hetkellistä valaistumista en ole saavuttanut. Olen vain huomannut, että tätä tietä minulle on viitoitettu ja olen itse valinnut sitä kulkea.

Mein Leben in Wien on ehkä uppoutunut viime aikoina hieman syvällisiin tunnelmiin. Sellaista se elämä välillä on. Joutuu miettimään isommin. Ja sitten taas selkenee ja voi elää kivaa pientä arkea. Sitä on seuraavaksi se, että aamulla herään pesemään pyykkejäni ja rupean valmistautumaan sunnuntaita varten, jolloin otan suunnan kohti Torinoa. Italia, täältä minä tulen jälleen! Palattuani on loppu pääsiäislomasta work, work, work. Sen on pakko toimia. Päätin deadlinen ja ajattelen sitä nyt nimenomaan kuolemanvakavasti, että se toimii.

Ja kiitos onnitteluista! Ne tekivät minut todella iloiseksi (:

Hymy!

Olen kirjoittanut, että aina kun tuntuu surulliselta, pitää vain koettaa hymyillä väkisinkin niin pitkään, että alkaa oikeasti hymyilyttää. Tuskan irvistyskin on ihan hyvä alku. Se tekee kuitenkin sen verran kipeää suupieliin, että pian tekee mieli päästää ilmettä vähän rennommaksi, ja kas, johan se vähitellen alkaa muistuttaa hymyä. Ehkä silmät eivät vielä hymyile, mutta mekaaninen suun liikekin on jo edistystä. Mielessä kannattaa laskea niitä monia iloisia, ihania ja kauniita asioita mitä elämässä on juuri sillä hetkellä. Allekirjoittanut saa mm. nauttia Wienin keväästä, viettää kaksi viikkoa pääsiäislomaa, iloita kyläilevän ystävänsä seurasta ja Wien-oppaana toimimisesta, olla ylpeä isosisko, koska pikkusisko ylitti itsensä ruotsin kirjoituksissa ja jälleen yhden saarnakokemuksen jälkeen tuntea taas lisävarmuutta siitä, että on oikella polulla.

Niin, joskus eivät asiat mene niin kuin niiden tahtoisi tai toivoisi menevän. Joskus niiden on tarkoitus mennä niin kuin niiden ei tahtoisi menevän. Ja se kiukuttaa, ärsyttää ja surettaa. Mutta silti sitä tietää, kun on vain tarpeeksi rehellinen itselleen, että näin tämä on ja näin tämän kuuluu olla.

Kirjoitin, että kun näkee toisen ihmisen hymyilevän, on se niin vastustamatonta, että sitä ei voi itsekään muuta kuin hymyillä. Voi olla, että hymykohtaamisesta seuraa yhteinen hersyvä nauru, voi olla, että niin ei käy. Vaikka molemmat näkevät toistensa hymyt, he eivät välttämättä osaa nauraa yhdessä. Voi pitää valtavasti toisesta ihmisestä, mutta samalla ei ymmärrä häntä alkuunkaan. Hymy ilahduttaa, mutta vasta nauru tekee onnelliseksi.

Elämässä on pieniä satuja ja unelmia, joista ei tule ikinä totta. Tanssiaiset olivat tällainen ihana haavekuva: minä kauniissa pitkässä iltapuvussa tanssimassa wienervalssia kavaljeerini käsivarsilla. Unohtamatta tiaraa!
Uskon silti satuihin ja unelmiiin, joista tulee totta. Tiedän, että jotkut niistä ovat toteutuneet ja tulevat toteutumaan minulle, niiden joiden on tarkoitus, ja toiset sitten eivät.

Raamattuuni olen joskus kirjoittanut rukouksen:
Opeta minua elämään oikein, tuhlaamatta päiviäni, katsoen aina eteenpäin.

Elämä on nyt ja tässä. Se on hyvää ja kaunista. Kannattaa siis hymyillä! Kuten kuvasta näkyy, tiesin sen jo 16-vuotiaana tyttösenä.

Niskaote, ryhtiliike

Sellaista nyt kipeästi tarvittaisiin. Mikä ihmeen tauko, mulla on ollut tässä blogin kirjoittamisessa - miksi ihmeessä? Nytpä siis pikaista tilitystä kuluneen reilun viikon tapahtumista ja sen jälkeen takaisin sorvin ääreen. Olisi saarnan valmistelua, esseen kirjoitusta, yksi artikkeli luettavana. Ja ja.. apua, onneksi pian on pääsiäisloma. Voin mielessäni leikkiä ajatuksella, että silloin ehtii saattaa tekemättömät työt ajan tasalle. Yeah, sure!

Hypätään viime tiistaihin, jolloin tapasin Sprach-Tandem-parini. Eli erasmus network järjestää sellaista toimintaa, että saatetaan yhteen ihmisiä, jotka haluavat oppia toisiltaan toistensa äidinkieltä. Minä ilmoittauduin mukaan, koska päätin, että haluan nyt todella ottaa kaiken mahdollisen tästä saksankielisestä ympäristöstä irti ja oppia niin hyvin saksaa kuin vain pystyn. Ja parini oli aivan valloittavan ihana wieniläinen tyttö, Vera! Hänen äitinsä on suomalainen ja isä itävaltalainen. Vanhemmat olivat tavanneet junassa - Ruotsissa. Juttelimme lounaan äärellä pari tuntia niitä näitä harrastuksista, opiskeluista, perheestä, matkustamisesta.. Oli ihan tosi kivaa! Ensimmäinen puolisko ajasta kului saksan parissa ja sitten seurasi vaihdos suomeen. Olin aluksi tosi epävarma, että ymmärtääkö Vera puhekieltäni ja yritin puhua hyvin hitaasti ja painokkaasti. Kuulemma he olivat kuitenkin jo yliopiston kielikurssilla harjoitelleet suomen puhekielen ja kirjakielen eroja, joten aivan epäluonnollisen virheettömään puhetyylin mun ei tarvinnut taipua. Ja kun siinä vähitellen huomasin, että hän ymmärtää ongelmitta oikeastaan kaiken mitä sanon, niin vapauduin puhumaan varsin normaalisti. Kielioppi ja sanasto olivat wieniläis-suomalaisella tytöllä erittäin hyvin hallussa siihen nähden, että hänen kertomansa mukaan kotona ei suomea aktiivisesti puhuta. Kyllä siitä vaan tulee niin hyvä ja iloinen mieli, kun joku ulkomaalainen on kiinnostunut ja tahtoo oppia meidän pientä ja vaikeaa kieltämme!

Keskiviikkona oli meidän suuri, mahtava ja kauan odotettu&markkinoitu Suomi-iltamme. Ja se oli oikein menestyksekäs, kuinkas muutenkaan. Mutta siis, kaikki vain meni ihan nappiin. Raamattukalani suolaantui onnekkaasti ja saavutti onnistuneen rakenteen ja maun. Se meni hyvin kaupaksi ja mikä parasta - sitä jäikin meille vielä omat herkkupalat iltapalaksi kotiinviemiseksi. Poroperunapuolukkaleivät olivat sen verran hauskan suomalainen coctailpalasovellus, että se täytyy muistaa jatkossakin. Ylpeimpiä olimme kuitenkin korvapuusteistamme - en tiedä mitä taikoja Kia teki taikinan parissa, mutta se kohosi ihan silmissä ja tuloksena oli kolme kukkuraista lautasellista täydellisen kauniita korvapuusteja. Tarjoilluille siis täysi kymppi, vaikka itse toteankin. Itse esityksemme onnistui myös todella hyvin siihen nähden, että emme ehtineet käydä sitä lävitse kertaakaan ennen h-hetkeä. Jos tunnustan, ennen ollut edes itsekseni hölissyt niitä omia juttujani kertaakaan ääneen.. Mutta tilanne oli kaikinpuolin rento ja sydämellinen, joten jotenkin siinä sitten turha jännitys katosi tiehensä. Jopa meidän vitsit tajuttiin, se oli ihan mieletöntä! Siis kun yleensä mä en ikinä nappaa vitsejä luennoilla, niin kuin olen täällä harmitellutkin, niin nyt sitten heitin itse huulta saksaksi! Se oli merkittävä virstanpylväs kielenoppimismatkallani.

Lauantaina olin suomalais-unkarilaisessa naistenillassa. Tai meitä oli siis monta suomalaista naista, yksi unkarilais-suomalainen ja yksi unkarilainen. Vaikka olemme sukulaiskieliä, niin kuten illalla tuli moneen otteeseen todettua, ei toisen puheesta oikeasti mitään saa selvää. Unkarilainen nainen kertoi, että jos hän kuulee etäältä puhuttavan suomea, niin ettei erota sanoja, hän saattaa luulla sitä unkariksi. Kielen rakenne ja rytmi, eli sen monotonisuus, on siis yhtäläistä. Lisäksi on joitakin samankaltaisia sanoja. Kielen vaikeudessa unkarilaiset kuitenkin päihittävät suomalaiset - jos oikein ymmärsin, on unkarissa 25 erilaista sijamuotoa! Ja eikö meillä niitä ole 14..? Mutta kuulemma se luokitellaankin Euroopan vaikeimmaksi kieleksi. Suomi on siis vielä ihan mahdollisuuksien rajoissa.

Vielä yksi asia pitää mainita ennen kuin lopetan, sillä seuraavaan blogipäivitykseen mennessä tuo tapahtuma kuuluisi jo menneisyyteen ja tahdon siksi päästä hehkuttamaan sitä nyt. Eli siis, keskiviikkona menen lukujärjestykseni mukaisesti Uuden testamentin teologia - luennolleni, mutta siellä ei odotakaan tuttu luennoitsija täkäläisestä tiedekunnastani, vaan vieläkin tutumpi henkilö rakkaasta kotitiedekunnastani Helsingistä, itse Herr Myllykoski. Odotan wieniläisten opiskelutovereideni kanssa suurella innolla ja mielenkiinnolla. Täytyy sanoa, että it's a small world tai sitten me kaikki suomalaiset vaan tykätään ihan älyttömästi Wienistä.

Tämä riittää tältä erää, sillä keksin koko ajan asioita, joita mun pitäisi tehdä. Juuri äsken juolahti mieleen yksi välttämätön paha - inhokki kotiaskareeni, tiskaus. No, hyvää musiikkia työtä vauhdittamaan, niin johan tiskiharjakin alkaa laulaa.

Bis bald. Pikemmin siis kuin reilun viikon kuluttua.

(Lähellä oranssia taloani sijaitsee vihreä talo. Pitäisi taas muistaa ottaa uusia ja kivoja kuvia.)

Pieni hetki

Nyt tekeisi vain mieli painaa pää tyynyyn ja nukahtaa toivoen heräävänsä huomenna pirteänä ja tehokkaana. Mutta en tahdo laiminlyödä blogiani ja yritän siksi satuilla jotain vielä näin iltasella. Tänään on ollut suomalainen päivä. Palloilimme Alterlaan Intersparissa, joka tuntui kotoisasti Prisman ja Citymarketin yhdistelmältä. Etsimme leivontatarvikkeita korvapuusteja varten ja mikä tärkeintä, ostimme lohifileen, joka nyt maustuu suolassa ja tillissä, tiiviisti paketoituna jääkaapissani Raamatun alla. Luit oikein, Raamatun alla. Tarkemmin sanottuna katolisen yhteinäiskäännöksen alla - hyvä ja jämäkkä painolasti. Ja kaikki tämänpäiväinen: Interspar -visiitti, graavilohi, korvapuustiainekset, powerpointiesitys, vain ja ainoastaan suomalaista iltaamme varten ajateltu ja tehty. Ollaan Kian kanssa vahvasti sitä mieltä, että tällaisesta isänmaallisesta vaivasta tuli lahjoittaa muutama opintopiste. No, ainakaan mun tvt-tentin suorittamisen ei pitäisi jäädä powerpoint-osiosta kiinni. Sen ohjelman käyttäminen alkoi sujua jo varsin ammattimaisella rutiinilla! (joo, tiedän, että se on ehkä helpointa, mitä voi olla, mutta niistä vaikeista en tahdo edes kuulla mitään.)

Sellaista siis tänään. Mua vähän stressaa tajuntani syövereissä se essee, josta en ole saanut vielä mitään konkreettista paperille. Kirjallisuuden kahlaamisessa ja muistiinpanojen tekemisessä menee kauan - kaikki kestää kuitenkin tuplasti kauemmin saksaksi. Sitten vielä on muut normaalit opiskelujutut. Yksi tosi mielenkiintoinen harjoituskurssi, joka kuitenkin työmäärältään muistuttaa enemmän seminaaria. Yksi mielenkiintoinen seminaari, jonka kanssa mulla on paha aikataulullinen ongelma, juuri tuon keskiviikkoisen finska presentaatiomme takia. Enkä ole ihan varma, että pystynkö lukemaan englanniksi ja keskustelemaan saksaksi. Ja osaanko olla psykologi, kun olen niin läpeensä teologi. Yöpöydälläni lojuu myös lempikommentaattorini, Bovonin, kommentit Luukkaan evankeliumin 24 luvusta jakeista 1-12, mutta en tiedä, missä vaiheessa ehdin siihen syventyä. Saarnan valmistelu on innostavaa ja palkitsevaa, sille täytyy vain keksiä oma rauhallinen väli.

Niin. Mulla ei ole kiire, mulla on vain paljon tekemistä. Tämä viikko on ollut jollain tapaa ehkä yksi parhaimmista täällä Wienissä. Ei ole sattunut mitään mielettömän erikoista tai erityistä, on ollut itseasiassa aika tavallista, mutta tosi mukavaa. Arkeen mahtuu paljon iloa, kivoja ihmisiä ja kivoja asioita. Niin, ei siinä sen kummempia tarvita. Olen lisäksi tajunnut, että en ole joululomalta palattuani, enää ikävöinyt kotia. Sen pari kuukautta ennen joululomaa kuitenkin enemmän tai vähemmän odotin, että pääsen käymään kotona. Nyt mua lähinnä kauhistuttaa ajatus siitä, miten aika kuluu nopeasti, miten olen jo reippaasti yli puolen välin vaihtovuottani ja miten maaliskuu lähenee väistämättä kesää kohti. Ei ei Ella, nyt pitäisi vain elää hetkessä, niin kuin olet täällä hehkuttanut oppineesi tekemään ja lopettaa turha asioiden edeltäkäsin murehtiminen. Siitä ei tule kuin huoliryppyjä, eivätkä ne ole ollenkaan niin veikeitä ja kauniita kuin naurujuonteet. Se on muuten aika vastustamattoman tarttuvaa, jos toinen ihminen hymyilee ja nauraa. Se vain vie mukanaan.

Mä ajattelin säästellä ja pantata tätä tietoa pitempään, mutta en vaan malta olla kertomatta, että mulla on ihana iltapuku ja haaveilen tiarasta ja valkoisista korkokengistä. Ollaan menossa EHG-porukalla evankelisiin tanssiaisiin 10. huhtikuuta ja minä olen tästä pienestä prinsessa-mahdollisuudestani niin innoissani. Nyt kun hiuksenikin ovat kasvaneet ja saaneet oman vaalean sävynsä (onneksi!) takaisin, pystyy niistäkin loihtimaan kauniin kampauksen. En ymmärrä, miten olen näin höppänöintynyt näistä tanssiaisista, mutta ehkä se minulle nyt sallittakoon. Vanhojen tanssit jäivät kuitenkin osaltani silloin aikoinaan väliin. Sunnuntaina olisikin tarkoitus opetella Wienervalssin askeleita.

Life is good, really good, vaikka kurkkuni hieman kipuilee ja ääni painuu pois, kiitos siitä varmaankin toissapäivänä kirjastossa vieressäni istuneen miehen, jonka karmeasta köhimisestä ei meinannut loppua tulla. Ei se mitään. Rooibostee, suklaa ja Janna auttavat niin kurkkukipuun, ahdistukseen kuin sydänsuruihinkin. Kaikissa tilanteissa testattu, aina toimii, enemmän tai vähemmän, mutta toimii.

5. kerros ei ole enää rauhan ja hiljaisuuden tyyssija. Täällä pelataan pöytäjalkapalloa, jutellaan iloisesti ja soitetaan kaikkien tuntemia hittejä tai vaihtoehtoisesti kaikille tuntemattomia espanjalaisia rytmejä.

talvi tuli takaisin

Täällä on lunta maassa. Onko sen pakko olla totta? Totuin jo niin siihen, että on kevät. Ihanaa, aurinkoista, lämmintä ja kaunista. Nyt täytyi ottaa taas talvitakki käyttöön ja viima kohmettaa korvat, vaikka olisi baskeri päässä. Huokaus. Mielialani menee aina aikalailla yksiin sään kanssa. Aurinkoa odotellessa ja toivoessa voisin kertoilla muutaman viime päivän tapahtumia. Tänään on rauhallinen kotilauantai. Olen aika väsynyt. Kolme myöhään mennyttä huiteluiltaa ja niiden seurauksena rajoittuneet yöunet vaativat vähän tasausta.

Keskiviikkoiltana oli EHG:n eli evangelische Hochschulgemeinden kesälukukauden avajaiset. Teemana oli Irlanti, tarjolla oli olutta, viskiä ja livemusiikkia. Pakko todeta, että teema ei muodostunut mulle niin kovin merkittäväksi tekijäksi näissä pirskeissä. Unohdin tietysti tyystin vihreän pukukoodinkin - onneksi paidastani kuitenkin löytyi muutamia vihreitä läiskiä. Ja minähän en oluen saatika sitten viskin ystävä pahemmin ole, joten ilta kului kivennäisvesilinjalla. Musisoijat olivat itseasiassa varsin taitavia, mutta en keskittynyt heidän tekemisiinsä ehkä niin paljon kuin olisin voinut. Lähinnä harmittelin välillä, että jammailu ja muiden kiihtynyt puheensorina asetti haasteita omalle kuulolleni ja ymmärrykselleni. Huolimatta teeman pienestä epäonnistumisesta omalla kohdallani, oli mulla tosi kivaa. Ja luulen, että kaikilla muillakin siellä. Jotenkin oli sellainen välitön ja avoin tunnelma. Hienoa oli huomata, että itse myös jo kuuluu sinne, tuntee tai vähintään tunnistaa ihmisiä. Taisin seisoakin koko illan oikeastaan paikoillani. Aina tuli joku juttelemaan ilman että olisi itse tarvinnut siirtyä ryhmästä a ryhmään b. Hauskaa oli välillä havahtua siihen, että joku mainitsi Suomen tai meidät, suomalaiset. Vähän niin kuin olisi jonkinlainen julkkis siellä EHG:ssa. Ainakin sellainen pieni erikoisuus. Mutta siis, mukavia, hauskoja ja ystävällisiä ihmisiä. Yksi oli erityisen kiva ja sai mut hymyilemään paljon.

Torstaina olimme erasmuspirskeissä Eschenbachin palatsissa. Kyseessä oli suuri tervetulojuhla uusille tulokkaille ja siinä sivussa meille vanhoille. Siellä oli taas täyttä, mutta löysin onneksi buddyni. Tällä kertaa hän ei tosin pyytänyt tanssimaan, mistä olin hieman pettynyt. Onneksi meillä onnistuivat kuviot hyvin tyttöporukallakin. Tallennettu kuvamateriaali sen sijaan oli sen verran hätkähdyttävän karmaisevaa, että muistan jatkossa välttää musiikin tahtiin laulamista ja suuni avaamista ylipäätään. Body talk only.

Sattui myös tuttu ja hupaisa tapaus erään ranskalaisen miehen kanssa. Teologianopiskeluni herätti jälleen hämmentyneen reaktion. Mutta miehen muotoilema "what a waste of biology" oli minusta vain jollain tapaa riemastuttava ja ehkä jopa hieman imarteleva lähestymistapa asiaan. Hän kuulemma kunnioittaa ratkaisuani (niin kaikki muuten yleensä toteavat), mutta ei voi ymmärtää sitä, että miksi kaunis nainen on lähtenyt sille tielle. Yritin sitten taas painottaa, että voin seurustella, mennä naimisiin ja hankkia lapsia ja hän vaikuttikin tietävän, mitä on protestanttius. Mutta niin, silti hänen esittämäänsä kysymykseen "Miksi teologia?" minun olisi mielestäni pitänyt osata vastata paremmin. En taida oikeastaan ikinä olla osannut vastata siihen hyvin. Ja aina sitä kysytään. Tiedänköhän edes vastausta? Olenko ikinä kunnolla miettinyt, että miksi todella valitsin teologian? Kriisi, kriisi. Tiedät opiskelevasi teologisessa, kun olet niin kriisissä.

Eilen olin Wieson, eli Wienin suomalaisen opiskelijayhdistyksen Stammtischillä, eli kuukausittaisessa kapakkatapaamisessa. En oikein tuntenut sieltä ketään, mutta oli ihan mukava istua iltaa ja kumota yli puolen litran pullo hyvää siideriä. Maultaan päärynää, mutta pullon etiketissä oli omenan kuva. Ja hienoa oli kuulla vieressäni istuvien itavaltalais-suomalaisten poikien vaihtavan sujuvasti suomen ja saksan välillä. On se aikamoinen pääoma, jos lapsena oppii kaksi kieltä. Saksa & suomi on vieläpä varsin hauska ja hieman eksoottinen yhdistelmä.

Tänään yritän mennä ajoissa nukkumaan. Sain vähän lueskeltua noita esseekirjoja, mutta huomiselle olisi kyllä paljon tekemistä. Harmittaa, kun löysin mielestäni aivan todella hyvän kuulakärkikynän ja nyt kun yritin käyttää sitä, niin se olikin ihan tyhjä. Olin hieman tyhmä ja ajattelematon, kun en ottanutkaan sitä, minkä kokeilin toimivan, vaan kaivoin ostamani laatikon pohjalta ja en sitä sitten enää testannut.

Päivän otos on ranskalaisen matkatoverini Tiphainen Venetsian kavalkadista. Luulen, että olen kävellyt kuvaan vahingossa :D mutta jostain syystä tykkään tästä paljon. Kunhan nuo lumet nyt vain sulaisivat ja aurinko taas näyttäytyisi, niin pääsisin esittelemään teille ihanaa keväistä Wieniä.

hieman tunteilua

Aivan ensiksi tahdon aloittaa kertomalla, että mulla on maailman lahjakkain ja kaunisäänisin pikkusisko. Ihan itku meinaa tulla, kun kuuntelen tuota Vilman demoa, jossa hän esittää Carole Kingin biisin "You've got a friend". Niin taitava, tunnelmallinen, pehmeä ja syvä tulkinta. Minun ihana siskoni!

Päivä sen sijaan alkoi varsin paniikinomaisissa tunnelmissa. Olen ehkä nukkunut viime yönä viisi tuntia ja senkin ajan todella katkonaisesti. Muistan havahtuneeni aina silloin tällöin siihen, että mulle juolahti mieleen joku suuri ja mahtava teologinen ajatus. Kerran taisin jopa miettiä, että pitäisiköhän tää nyt kirjoittaa ylös. En kuitenkaan tehnyt sitä, harmi sinällään, olisi saattanut olla varsin huvittavaa tarkastella sitä myöhemmin.
Hermostuneisuuteni siis johtui siitä, että mulla oli aamulla Vanhan Testamentin teologian suullinen tentti. Huomasin viikonlopun aikanani luentomuistiinpanojani ja artikkeleita lueskellessa, että en jotenkin käsitä näitä syy-ja seuraussuhteita, että mielessäni herää enemminkin kysymyksiä kysymyksien perään kuin että saavuttaisin oivaltavia vastauksia. Vaikka, niinhän se teologia usein menee. Kuitenkin siellä luennoilla kaikki tuntui niin yksinkertaiselta, mitä professorini selitti. Mutta sitten itse lukiessani olinkin ihan suossa. Mikä minä pieni tyttö olen suuren suurta Vanhaa Testamenttia tutkimaan.
Tentti meni kuitenkin ihan hyvin. Muutamassa kohtaa veti hiljaiseksi, kun sekoitin henkilön ja teorian ja sitten se joku Maximum & Minimum - juttu jäi mulle aivan hämärän peittoon. Professorini oli erittäin mukava ja sanoi, että ensi kerralla minun täytyy olla rentoutuneempi. Hänhän on niin kiltti, että turhaan minä tärisen pelosta. Und Sie sprechen ausgezeichnet Deutsch!

Kieltämättä tänään tajusin, että jossain määrin saksa tulee ehkä vähän helpommin kuin englanti. Yrittäessäni selittää uudelle naapurilleni missä roskikset sijaitsevat en muistanut mitä on pääsisäänkäynti englanniksi. "Outside, next to the Haupteingang" Ja bioroskiksenkin nimesin Biomüll. Naapureitani tervehdinkin aina saksalaisittain "hallo", sillä toivon niin, että joku täällä opiskelija-asuntolassa innostuisi rupattelemaan saksaksi. Toistaiseksi sellainen kanssakäyminen onnistuu vain yhden luxemburgilaisen tytön kanssa.

Maaliskuu vaikuttaa tällä näkemällä kiireiseltä. Mulla on kolme suurta projektia. Tänään hain muutaman erittäin raskaan opuksen esseemateriaaliksi. Aiheeni on: Revolution im religiösen Zeichensystem - Theissens Deutung der Entstehung der Urchristentums (vapaasti käännettynä: mullistus uskonnollisessa symbolijärjestelmässä - Theissenin tulkinta varhaiskristillisyyden kehityksestä) Ei mikään helppo pala, mutta tämä on nyt se näytönpaikka itselleni, että kykenen todella ajattelemaan ja kirjoittamaan tieteellistä tekstiä saksaksi. Huomenna alkaa urakointi.

17.3 pidämme Kian kanssa Suomi-presentaation EHG:ssa, eli evankelisten opiskelijoiden seurakuntaillassa. Näytämme hienoja kuvia, kerromme vähän perusfaktoja ja molemmat loistavat vielä erikoisaloillaan, minä Suomen uskonnollisen kentän valottamisella ja Kia historiatietämyksellä. Lisäksi meillä on aivan loistavat tarjoilut tiedossa, joiden ideoinnista kaikki kunnia kuuluu Kialle. Kaikki odottavat innoissaan saavansa maistaa poroa, joten sitä on sitten tulossa - ihan Suomesta varta vasten kuljetettuna. Niin, ei mekään oikein tajuta mikä toi porofiksaatio täkäläisillä on. Ollaan painotettu, että se ei nyt tosiaankaan mitään arkiruokaa ole pöydässä suurimmalla osalla suomalaisista.
Palmusunnuntaina pidän saarnan Wienin suomalaisessa seurakunnassa. Olen otettu ja innoissani. Pääsiäisajan saarna on oikein kunnia-asia. Onhan se tärkein ja perustavin kristillinen juhlapäivä.

Olen myös ylpeänä huomannut, että blogillani on 5 virallista lukijaa. Kiitos luottamuksesta! Ja kiitos toki myös rekisteröitymättömille lukijoilleni - niille, jotka tiedän ja teillekin, joiden en tiedä lörpöttelyäni seuraavan. Suosio ja positiivinen palaute on tehnyt minut kovin iloiseksi (: Varmasti jatkan blogin kirjoittamista vielä Wienin jälkeenkin, saa nyt nähdä, että missä muodossa. Luultavasti aika vapaassa, tämäkin hyppii asiasta kukkaruukkuun ja lampunjalkaan. Yritin mainostaa blogiani muutamille miestuttavilleni, mutta luulen heidän luovuttaneen jo alkuunsa. Kaikki eivät toki rentoudu turhänpäiväisen hölötyksen parissa ;)

Ostin kaupasta sitä "suomalaisten leipää", mitä näin jokunen viikko sitten erään tytön ostavan. Ja onhan se hyvää! Melkein kuin reissumiestä söisi. Paahdettuna ja juustolla - täydellinen iltapala. Nyt painelenkin ehkä vähitellen yöpuulle, jotta saan univelat pois ja viikon taas hyvään balanssiin.

Päivän kuvana Kian otos minusta ja karnevaalinaamiostani. Tack!